Hermunen pakinoi

"Toivotaan, toivotaan, toivotaan, että joskus luomme toisenlaisen maan, että antaisimme kaiken, auttaisimme ystävää, ehkä kaukana se on mut' toivo jää." Sen laulun esitin muinoin kun oli lapsi ja katsomossa oli yli 200 ihmistä. Kyllä jännitti. Esiinnyin isäni kanssa Suomen lyhytkasvuisten vuosijuhlassa Seinäjoen Sokos hotellilla. Olin päässyt niihin piireihin, koska rakas edesmennyt kummitätini oli lyhytkasvuinen ja hyvin sosiaalinen ihminen. Oltiin isän kanssa harjoiteltu jo pitkään ja esiinnytty yhdessä monessakin tilaisuudessa. Isä kun on muusikko ja sai helposti innostumaan laulamisesta, jos ei jokin laulu heti kiinnostanut, niin isä osasi motivoida oikealla tavalla. Teki sitten itse laulun sellaisesta aiheesta joka itseä kiinnosti, esimerkiksi luppakorvainen koiranpentu-biisin. Lyhytkasvuisten vuosijuhlaan valmistautumista tuskin koskaan unohdan. Kummitätini joka oli ompelija ammatiltaan, teki mulle tilaisuutta varten aivan upean juhlapuvun, siinä oli musta pitsika

Perjantain kunniaksi taas kirjoitan, tällä kertaa ilman viinilasillista. Meinasin kyllä kipaista alkon kautta, mutta olisin joutunut kävellä ruuhkaisessa keskustassa ja olin haistellu aivan tarpeeksi ihmisiä jo heti aamulla. Mahdollisimman suora ja nopea reitti kotiin voitti viininhimon. Keitin kuitenkin kupin kahvia. On muuten outoa, kun juo nykyään kahvia 2-3 kuppia päivässä, en ees kehtaa sanoa montako meni aikaisemmin. Mutta kyllä sen pumpussa huomaa, kammiolisälyönnit on vähentynyt merkittävästi. Tai ei niitä oikeastaan enää ole. Sekin muuten voi olla se syy miksi ei enää närästä! Että, ei se nyt aivan hölynpölyä ole kun suositellaan kahvin vähentämistä jos oikein muljahtelee. Pitää nyt siihenkin vaan uskoa sitten. Aamulla tosiaan oli jos jonkin hajuista ihmistä taas. Oli mielenkiintoista seurata metrossa kun istuin sellaisen krapulaisen miehen viereen. Siinä tuoksu niin vanha että tuore alkoholi, tuttu haju johon törmäsin entisessä työpaikassani etenkin lauantain tai sunnuntain a

Mietin tänään ruokaa tehdessäni mun sielua. Sitä kun on tosi vaikeaa tunnistaa, mutta tänään saatoin ehkä tunnistaa sen ensimmäisen kerran. En siis millään yliluonnollisella keinolla vaan tein jotain poikkeuksellista. Sain kesällä äidiltäni 3kg lihaa, jonka lykkäsin kotona pakkaseen.  Siirtelin pakastemustikkapussit ja tein tilaa tuolle läppärin kokoiselle möhkäleelle. Alkuviikosta yritin pilkkoa sitä pakastunutta jäätävän isoa klönttiä vasaralla osiin. Ei onnistunut. Lopulta yritin sahata sellaisella terävällä leipäveitsellä, ei onnistunut sekään. Sain kuitenkin siitä paloja irroteltua. Se oli jollain tavalla pikkuriikkisen vastenmielistä, siinä en kuitenkaan tunnistanut vielä mun sielua. En tunnistanut myöskään silloin, kun jouduin vuosia sitten pesemään kanansiipiä marinadista että lapselle maistuisi paremmin. Se tuntui kamalalta, mutta ei tuntunut sielussa. Tänään kuitenkin kohtasin uudelleen osan äidiltä saadusta lihaklöntistä. Sulatin sitä aamun, sitten aloin lisäämään sitä ruske

Oi ihana perjantai, niin sinä tulit taas vaikka usko meinasi loppua. Tällä viikolla on ollut pääosin mukavaa, mutta tosi työntäyteistä. Lisäksi on ollut ihan helkkarin kuuma. Aloin jo pelkäämään tulevia vaihdevuosia, ja kuvittelin itseni opettamassa kuumassa luokassa kera kuumien aaltojen. Ei onneksi tarvinnut oppilailta varmistaa oliko vaan itsellä kuuma, kyllä sen näki heistäkin että tukalaa on. Siinä kuumien aaltojen vaiheessa on muuten sitten kaikki mahdollinen lääkehoito käytössä, aivan kaikki ja lisäksi kaikki mikä on joskus 1920-luvullakin todettu käyttökelpoiseksi hoitokeinoksi. Musta tulee vaihdevuosien märkäpaita-kuningatar aivan varmasti, niin kuin äitinikin oli. No mutta siis kiirettä on riittänyt. Tällä viikolla mun työkaverit vahtivat, etten lähde läppärin ja työpuhelimeni kanssa kotiin. Yksi kollega sanoi ” Nyt me katsotaan että sinä lähdet kotiin ja jätät kaikki työvälineet tänne ja muistat kotona ettet ole enää sairaalassa töissä, tänne ei kuole kukaan tänään” Ja niinp

                            Terveisiä täältä tyhjästä aivokammiosta! Täällä lähes kaikuu!   Olen antanut kaiken aivotoimintatilani uudelle työlleni. Viime viikosta lähtien olen ollut niin väsynyt, että olen nukahtanut tosi aikaisin, edes mummot ei mee niin aikaisin nukkumaan. Aamulla olen kyllä ollut virkeä ja lähtenyt hyvillä mielillä töihin. Tosin ilman ainuttakaan aamulla tehtyä smoothieta, ihan olen kädet vapaana juossut sinne lähijunaan, tai no juoksin kahtena aamuna kunnes tajusin että voin myös kävellä jos tahdon. Sen jälkeen olen sitten kävellyt ja siinä kävellessä olenkin päättänyt että en mää kyllä ala sitä smoothiekonetta ostaamaan, vaikeuttais vaan elämää. Hyväntuulisena kuitenkin olen ruhoni kantanut lähes joka aamu uudelle työpaikalleni (tänään en koska tein töitä kotoa). Mun uudet työkaverit vaikuttaa tosi mukavilta, olen ollut jopa vähän hämmentynyt siitä, kun en ole tavannut vielä sitä työpaikan tyyppiä joka vaan tuhahtaa kysymyksille. Eikös sellainen melkeen joka