Hermunen pakinoi

  Viime viikolla irtisanouduin vakituisesta työsuhteestani. Kylläpä se olikin niin vapauttavaa, että  hymyilytti vielä seuraavallakin viikolla. Niin höyhenen kevyt olo oli kävellä kotiin, että melkeen voisin alkaa irtisanoutumaan useamminkin. Entinen esihenkilökin oli iloinen puolestani, melkeinpä niin iloinen, että epäilyksen siemenen olisi voinut kylvää aivoihin kasvattamaan mielikuvaa kuohuviinipullojen avauksesta ja armottomasta juhlimisesta, sen jälkeen kun olen entisen työpaikkani ovet saanut suljettua.  Ei vaan, jos en nyt aivan vitsiksi heitä koko asiaa, niin kaiken sen keveyden keskellä oli myös hieman haikea olo, vaikka kyllä mun silti täytyy rehellisesti myöntää, että tuuletin yhtenä aamuna keittiössä yksin ja mun tuuletuksen äänet oli kuulunut puolisoni korviin ja hän tuli kysymään että tuuletanko keittiössä yksin.  Totta hemmetissä piti tuulettaa, sitä ettei mun tarvitse enää tehdä joitain työtehtäviä mistä en pidä, vaikka monesta asiasta pidinkin. Kaikesta vaan ei voi eik

 Marraskuu. Tämä kuukausista voimakkain, joka saa jopa Etelä-Pohjalaiset naiset polvilleen. Tai saa ainakin meidän suvussa.  Kaikkina vuoden kuukausina sitä porskuttaa eteenpäin ja mieli on virkeä, kunnes tulee marraskuu. Aloin inhota sitä jo lapsena, sen vuoksi että oli niin pirskutin pimeää. Vaikka katuvalot ne oli pienessä pitäjässäkin sentään. Ei se vaan enää riittänyt. Ihmiset katosivat kylältä, eikä enää paikallinen tuttu pariskunta kävellyt kadulla niin usein. Pariskunnan mies aina edessä ja hänen vaimonsa askelsi perässä kahden metrin päässä. Näin he kävelevät aina, viimeksi muutama viikko sitten näin heidät kävelemässä.  Heistäkin olen tehnyt lyhyen laulun, jota laulan aina puolisolleni jos kävelee edessäni. Oli mahtavaa nähdä heidät, koska silloin huusin autossa puolisolleni että tuossa se XXXXX pariskunta on! Silloin puolisonikin ensimmäisen kerran näki heidät ja alkoi nauramaan, koska  kaikkien näiden vuosien jälkeen konkreettisesti pääsi todistamaan lauluni sanat. Marrasku