Hermunen pakinoi

Blogin otsikon kuuluisi olla mielenkiintoa herättävä, mutta teen nyt tässä vaikka sellaisen empiirisen tutkimuksen siitä, kuinka moni lukee kirjoituksen jonka otsikko on: No niin, ei edes CapsLockin tuomaa voimaa ja kovuutta saa nyt käyttää hyväksi.  No niin, sanoo suomalainen ja toteaa keskiviikkona olevansa palautunut viikonlopun juhlimisesta. Eilen vielä väsytti mutta tänään onnekseni heräsinkin jälleen virkeänä. Minulle sattui lauantaille kolmet juhlat, joista yksistäkään en halunnut jäädä paitsi, joten suunnittelin aikataulut ja onnistuin pääsemään niihin kaikkiin. Puhuin niin monen eri tutun ja tuntemattoman ihmisen kanssa, että olin ylenpuhunut.   Eräällekin puolitutulle en kyennyt halaamisen jälkeen sanomaan kuin ” hei ”ja   ”No mutta, heippa” kun poistuin. Hauskaa oli silti, vaikka olin puhunut liikaa. Hauskaa oli erityisesti, se että ystävieni juhlissa tutustuin erääseen naiseen, johon olen törmännyt kymmeniä kertoja kotini lähellä vuosien varrella.   Juttelin hänen kanssaa

 Kyllä ihmisen vaan on hyvä sanoa välillä ei. Ei voi sanoa ei kuitenkaan joka asialle, joka ei ole mieluinen. On hyvä viedä roskia, siivota, laittaa ruokaa ja hoitaa arjen askareet vaikkei aina huvitakkaan. Kaikki tietää mitä tapahtuu, jos roskia ei vie. Haisee. Jos et tee ruokaa on nälkä. Joskus ihmiset voi olla vaan niin pitkään sanonut kyllä kaikelle, ettei osaa sanoa ei ollenkaan ja voi olla siinä pisteessä, että sanookin kaikelle ei. Se on sitten kurja juttu. Eli kultainen keskitie kieltävän ja myöntävän vastauksen antamiseksi on hyvä löytää. Minä olen 1,5 v. meinannut sanoa ei, koskien erästäkin vastuutehtävää. En vaan sanonut sitä koko aikana, kunnes tuli se päivä, kun sanoi ääneen ei. Ei-sanasta seurasikin valtavasti hyvää. Tänään oli viimeinen päivä siinä vastuutehtävässä. Oli siinä paljon onnistumisiakin ja opin paljon, mutta täytyy kyllä ihan todeta usein en  tykännyt. Meinasi verisuoni poksahtaa kerran jos toisenkin,  ja verenpaineet nousivat välillä niin, että korvissa s

 Mulla on keskiviikkoisin aina saunailta, koska on taloyhtiön lenkkisauna. Naistenvuoro alkaa klo 19.00, olen siellä aina ensimmäisenä. Tunnissa saunomassa käy minun lisäksi toinen naapurini, mutta meillä on selkeä vuoronjako. Minun vuoroni alkaa klo 19.00 ja hänen klo 19.30. Se on hiljainen sopimus, johon olemme molemmat tyytyväisiä.  Yleensä keskiviikot kuluvat rutiinilla, töiden jälkeen kotiin, ruuan valmistus, syöminen, kotihommat, joskus jos virtaa jää niin juoksulenkki, ja sitten onkin kello jo niin paljon, että pääsee saunavuorolle. Nämä rutiinit toistuvat yleensä ilman yllätyksiä, mutta tänään mulla oli erikoinen ja yllätyksellinen saunavuoro. Tänään saunaan kävellessä kuulin jo käytävältä meteliä saunasta, mietin että mikäköhän siellä oven takana odottaa. Avasin oven ja näin oksentavan teinipojan ja toinen poika istui pukutilan penkillä pitäen käsiä silmillä. Pojat säikähtivät, kun avasin oven, ja toinen pojista alkoi puhumaan sekaisin englantia, suomea ja ruotsia. Kyyneleet

  Oon yrittänyt aina välillä tapella keski-ikäistymistä tai aikuisminää vastaan, mutta se on ollut turhaa. Se tulee ja ajattelen että sen kuuluukin tulla.   Lapsena halusin olla aikuinen ja leikinkin usein ystäväni kanssa, että keskustelemme, onko muistettu maksaa laskut ajoissa ja mikä lasku oli tänään tullut postilaatikkoon. Yleensä puhuttiin oikein kovaa laskuasioista jos joku käveli ohitse. Olimme varmasti tosi vakuuttavia.   Yleensä laskukeskustelu kuului siihen osaan päivästä, kun kävelimme ystäväni pihasta 300 metrin päähän meidän pihaamme. Sitten mentiin piirtelemään leikkimökkiin pippeleitä, ja mietittiin erilaisia vaihtoehtoja sille, miten pippeli pystyy uimaan vedessä niin ettei huku. Nekin suunnitelmat on haudattu leikkimökin alle. Harmittaa ettei tajunnut säilyttää niitä arvopapereita! Kerran havahduin siihen, kun lähdin autolla kuntosalille ja sen jälkeen kävin kaupassa. Ajoin auton pihaan ja nostin kaksi ruokakassia auton takapenkiltä ja siinä oli ensimmäinen havahdu

 Kirjoitin aikaisemmin, että palaan vielä hyväntahtoiseen naapurikyyläämiseeni. Joten täältä tulee. Olen lapsuuteni kasvanut pienellä paikkakunnalla omakotitalossa. Toki sielläkin naapureiden seurailua tapahtui, mutta se ei ole mitään verrattuna kerrostaloelämään. Meidän kerrostalo on aika rauhallinen taloyhtiö. Ainoastaan naapuriyksiössä asuu bilettäjä, jonka olen useamman kerran säikäyttänyt oikein kunnolla vaan osumalla rappukäytävään samaan aikaan. Ja sen säikähdyksen minä tunnistan, se on kankkussäikähdys. Mukava mies kuitenkin hän on. Musiikki jota kuuntelee vaan saisi olla vähän parempaa. Ihan kiva kuitenkin kun elämän ääniä kuuluu, ei haittaa yhtään. Naapurivalittaja en ole, en missään nimessä. Vaikka monta muuta asiaa olenkin sitten.  Aikaisemmin meidän rapussamme asui toinen bilettäjä. Mukava ja kohtelias mies hänkin oli, muuttanut jo pois, eikä kertonut minne. Kerran kuitenkin kävi yhtenä yönä ikävä tapahtuma. Heräsin nimittäin yöllä, kun poliisit hajotti naapurin ovea s

Sinne se kylmä ja tuulinen vappu meni taas menojaan. Jäljelle jäin nuhainen lapsi, puoliksi tyhjentynyt foliopallo, serpentiinit ruokapöydälle sekä tirinästä vaiennut rasvakeitin. Siellä se rasvakeitin keittiössä kutsuu että, tule luokseni ja laita verisuoniisi täytettä. Nyt vaan saa loppua se rasvakeitinralli, täytyy miettiä kolesteroliarvoja. Harmi! Voisin kirjoittaa rasvakeittimestä oman juttunsa myös. Niin tärkeä se minulle on ollut aikoinaan. Itkukin pääsi, kun meidän edellinen rasvakeittimemme yllättäen hajosi. Ostin pian uuden mutta sen jälkeen tuli airfryerit ja taas olin muodista jäljessä. Jäin jälleen riippuvaiseksi rypsiöljystä. Onneksi siirsin öljyriippuvuuttani myös juoksuharrastukseen, joka tuli neljä vuotta sitten jäädäkseen.   Vappu on aina ollut hauska juhla ja joka vappu kaipaan äidin tekemää simaa. Sitä en ole itse vielä jaksanut koskaan tehdä, mutta nuoruudessa muita hiiva+sokeri juomia olen kyllä tehnyt huonolla menestyksellä. En onneksi niin huonolla, kuin lapsu