SOS

 

                          Terveisiä täältä tyhjästä aivokammiosta! Täällä lähes kaikuu!

 

Olen antanut kaiken aivotoimintatilani uudelle työlleni. Viime viikosta lähtien olen ollut niin väsynyt, että olen nukahtanut tosi aikaisin, edes mummot ei mee niin aikaisin nukkumaan. Aamulla olen kyllä ollut virkeä ja lähtenyt hyvillä mielillä töihin. Tosin ilman ainuttakaan aamulla tehtyä smoothieta, ihan olen kädet vapaana juossut sinne lähijunaan, tai no juoksin kahtena aamuna kunnes tajusin että voin myös kävellä jos tahdon. Sen jälkeen olen sitten kävellyt ja siinä kävellessä olenkin päättänyt että en mää kyllä ala sitä smoothiekonetta ostaamaan, vaikeuttais vaan elämää. Hyväntuulisena kuitenkin olen ruhoni kantanut lähes joka aamu uudelle työpaikalleni (tänään en koska tein töitä kotoa).

Mun uudet työkaverit vaikuttaa tosi mukavilta, olen ollut jopa vähän hämmentynyt siitä, kun en ole tavannut vielä sitä työpaikan tyyppiä joka vaan tuhahtaa kysymyksille. Eikös sellainen melkeen joka paikasta löydy? Olen myös saanut tänään hyvää palautetta kollegaltani joka sanoi mulle kokouksessa, että mua on kehuttu ja olen kuulemma järjen ihminen. Se kokous oli etänä ja häkellyin kovasti, mutta muistin kiittää ja sanoin että oli mukava saada hyvää palautetta koska mulla ei ole kauhean järkevä olo. Katsoin nimittäin samalla pöydällä olevia lappusia mitä olin kirjoittanut kokouksen aikana, enkä enää itsekkään saanut niistä selvää. Aivan kuin pieni lapsi olisi ensimmäistä kertaa kirjoittanut. Siitä tulikin mieleen, se kun kuulin kaverilta että hänen tytär oli kirjoittanut ensimmäisen sanansa paperille joka oli APUA. Naurattaa se vieläkin, ja koin lämmintä yhteyttä tähän koska ensimmäinen sana, jonka opin itse kirjoittamaan oli SOS.

No joka tapauksessa olen ollut aika väsynyt mutta positiivisella tavalla. Olen myös kokenut taas taantumisen hetkiä, ensimmäinen oli kesällä kun menin siskoni ja lapsuuden ystävieni kanssa sienimetsään. Keskustelimme lähinnä pieruista ja nauroimme, sitten kun aloin kutsumaan koiraani lapsuuden edesmenneen koirani nimellä me tajuttiin että nyt on kyseessä taantuminen. 

Toisen kerran taannuin, kun olin matkalla uuteen työpaikkaani ensimmäistä kertaa viime viikolla. Jännitti niin paljon ja kaivoin kuulokkeet laukusta, ja ajattelin että kuuntelen vähän musiikkia jos se vähän laukaisisi jännitystä. Olin ajattelematta näpytellyt soittolistaan Cherin ja kappaleena yllätys yllätys Believe ja siellähän se pauhasi kuulokkeista ja mietin että mistä tää edes tuli, mutta olin taantunut ja hyväksyin sen. Olin taantunut nuoruuteni voimakappaleeseen, jota kuuntelin kun mun sen aikainen poikakaverini oli jättänyt minut. Vaihtoi sievään vaaleaan blondiin, ja jäin mahongin punaisten hiusteni kanssa epätoivoisena klooraamaan farkkujani, sillä ajatuksella jospa olisinkin saanut niistä hienommat kuin tällä sievällä vaaleaveriköllä. Mielestäni onnistuin farkkujen kloorauksessa, mutta se ei riittänyt enää herättämään nuoruuden rakkauteni huomiota.  Jäin kolmestaan farkkujeni, mahongin punaisten hiusteni ja Cherin believen kanssa. Siihen ei olisi kyllä auttanut edes muovailuvaha. Nimittäin ihastuin kerran poikaan, joka pelasi veljeni kanssa jääkiekkoa. No tietysti päätin, että mikäs sen parempi tapa keroa ihastuksesta, kuin muovailla hänen pienoismallivartalo muovailuvahalla ja selkään vielä pelaajanumerot ja kaikki. Menin antamaan sen hänelle vaihtoaitioon, jossa hän istui ja kyllä sain huomiota, sitä ei voi kiistää. Mutta sain ihastukseltani myös pelokkaan katseen, ja taisin siinä hetkessä nielaista tyhjää ja päässä ääni sanoi virhe,virhe, pakene pakene. Ja niin minä juoksin pois, vaikka olisin voinut kävellä.

Olen joka tapauksessa jatkanut muovailuharrastustani aika ajoin, laitanpa oikein kuvan mun viimeisestä tekeleestä, jonka sain aikaiseksi n. 6kk sitten. Esittelin sitä ylpeänä lapselleni ja puolisolleni. Siinä mies makaa nurmikolla alasti mahallaan ja on kakannut. Nyt pitää oikeasti aloittaa se terapia, ennen kuin on liian myöhäistä.