Hermunen pakinoi

Tämäpä onkin viimeinen kirjoitus tältä vuodelta, koska niin siinä kävi että luovuus pääsi virtaamaan veressä, kun olen sen verran monta kertaa pulahtanut avantoon viimeisen viikon aikana. Sairastuin marraskuun lopulla hinkuyskään, aivan oikeaan sellaiseen. Luulin että se on tauti, joka on hävinnyt maapallolta jo vuosikymmeniä sitten mutta olin väärässä. Niin se sairaanhoitaja opiskeli aiheesta lisää ja totesi taas olevan monesta asiasta hyvin tietämätön. Onneksi tauti ei tarttunut pieniin lapsiin, josta olin ehkä eniten huolissani ja se sai minut soittamaan myös THL:n infektiolääkärille, joka yritti ystävällisesti sanoa, että ei voi ottaa kantaa yksityisten ihmisten asioihin, mutta anelin että hän auttaisi minua ystävällisesti vielä selvittämään, mikä todennäköisyys tutkimusten mukaan on hinkuyskän tartuttavuudella pieniin vauvoihin ja mikä on todennäköisin itämisaika. Tämä infektiolääkäri ajatteli varmaan, että tälle hullulle nyt kannattaa uhrata se muutama minuutti niin rauhoittuu ol

 Apua kohta on joulu, kyllähän siitä helposti stressin saa aikaiseksi. Onneksi ei tarvitse itse tehdä tänä vuonna mitään jouluruokia, saa vaan istua vanhempien ruokapöytään ja siirtyä siitä sohvalle ja siitä sitten kohta pitääkin siirtyä takaisin autoon ja matkata tänne etelään.  Kyllä siinä joulunajassa kuitenkin tiettyä taikaa on, sellaista makoilun taikaa. Mitään muuta en oikeastaan odota kun sitä että saan tuijottaa televisiota tai ulos ikkunasta ja syödä suklaata, niin että automatkalla kotiin saakin ihailla peilistä naamaansa ja katsoa mitä tuhoa iholle se kaikki määrä suklaata tekikään. Ja kaikki se on silti aina sen arvoista.  Yhtenä jouluna olin lähdössä aamuvuoroon  päivystyksen sykkeeseen ja taksi odotti mua ulko-oven vieressä. Kun astui ulko-ovesta ulos näin variksen joka oli aivan mun vieressä. Se ei säikkynyt ja siitä päättelin sillä sekunnilla, että variksen täytyy olla joku edesmennyt sukulaiseni, joka tuli toivottamaan minulle hyvät joulut. Mitään muuta järkevää selity

  Viime viikolla irtisanouduin vakituisesta työsuhteestani. Kylläpä se olikin niin vapauttavaa, että  hymyilytti vielä seuraavallakin viikolla. Niin höyhenen kevyt olo oli kävellä kotiin, että melkeen voisin alkaa irtisanoutumaan useamminkin. Entinen esihenkilökin oli iloinen puolestani, melkeinpä niin iloinen, että epäilyksen siemenen olisi voinut kylvää aivoihin kasvattamaan mielikuvaa kuohuviinipullojen avauksesta ja armottomasta juhlimisesta, sen jälkeen kun olen entisen työpaikkani ovet saanut suljettua.  Ei vaan, jos en nyt aivan vitsiksi heitä koko asiaa, niin kaiken sen keveyden keskellä oli myös hieman haikea olo, vaikka kyllä mun silti täytyy rehellisesti myöntää, että tuuletin yhtenä aamuna keittiössä yksin ja mun tuuletuksen äänet oli kuulunut puolisoni korviin ja hän tuli kysymään että tuuletanko keittiössä yksin.  Totta hemmetissä piti tuulettaa, sitä ettei mun tarvitse enää tehdä joitain työtehtäviä mistä en pidä, vaikka monesta asiasta pidinkin. Kaikesta vaan ei voi eik

 Marraskuu. Tämä kuukausista voimakkain, joka saa jopa Etelä-Pohjalaiset naiset polvilleen. Tai saa ainakin meidän suvussa.  Kaikkina vuoden kuukausina sitä porskuttaa eteenpäin ja mieli on virkeä, kunnes tulee marraskuu. Aloin inhota sitä jo lapsena, sen vuoksi että oli niin pirskutin pimeää. Vaikka katuvalot ne oli pienessä pitäjässäkin sentään. Ei se vaan enää riittänyt. Ihmiset katosivat kylältä, eikä enää paikallinen tuttu pariskunta kävellyt kadulla niin usein. Pariskunnan mies aina edessä ja hänen vaimonsa askelsi perässä kahden metrin päässä. Näin he kävelevät aina, viimeksi muutama viikko sitten näin heidät kävelemässä.  Heistäkin olen tehnyt lyhyen laulun, jota laulan aina puolisolleni jos kävelee edessäni. Oli mahtavaa nähdä heidät, koska silloin huusin autossa puolisolleni että tuossa se XXXXX pariskunta on! Silloin puolisonikin ensimmäisen kerran näki heidät ja alkoi nauramaan, koska  kaikkien näiden vuosien jälkeen konkreettisesti pääsi todistamaan lauluni sanat. Marrasku

Ehdotin eilen puolisolleni, että mitä jos säästetään pahvilaatikot jotka olivat eteisen lattialla. Siinä ne pahvilaatikot lojuivat muistuttamassa siitä, että ollaan nykyään niin laiskoja ettei edes kaupassa käydä vaan tilataan ruokatilaukset kerran viikossa kotiin. Oikeastaan siinä säästää ruokakuluissa, koska kun menen kauppaan ostoksille, niin kyllä ahdistuneena yleensä poistun koska oon kerännyt niin paljon heräteostoksia kärryyn. Yleensä ne on ihan "järkeviä" ruokaostoksia, mutta silti on usein morkkis. Usein leikittelen kuitenkin asialla, että ostaisin kaikella rahalla jotain aivan turhaa mitä en tarvisi koskaan, esimerkiksi traktorin varaosia, rumia sisustustyynyjä tai väärän kokoisia kenkiä aivan koko rahalla. No taas lähti rönsyilemään koko juttu, mutta siis se pointti oli se että ehdotin siis niiden pahvilaatikoiden säilyttämistä jos niihin pitäisi joskus vaikka kerätä jotain tavaraa ullakolle vietäväksi. Puolisoni ei innostunut tästä ihme kyllä. Sanoi vaan takasin e

  Kävin tänään sairaalassa pienessä tutkimuksessa. Oli pitkästä aikaa mukava mennä entisen työpaikan lähettyville ja bussimatka toi mieleen paljon muistoja. Muun muassa sen kun laskin oksennuslänttejä bussipysäkillä, kun olin menossa lauantaina tai sunnuntaina aamuvuoroon. Nyt ei näkynyt yhtäkään sellaista länttiä siinä. Mua pyydettiin jopa kerran treffeille siinä bussipysäkillä, oli se niin upea hetki. Siinä seisoin väsyneenä menossa aamuvuoroon ja oksennusläntit koristivat erivärein aamusta kostunutta asfalttia. Mikä sen romanttisempaa olisikaan voinut olla, kun siihen kasvojen eteen ilmestyy 3 promillen humalassa hoiperteleva mies ja kysyy paukuille. Valitettavasti jouduin kieltäytymään ja kerroin että mua odottaa monta miestä seuraavassa paikassa vähän erilaisille paukuille. Nimittäin potilaat (nimet muutettu) Rane, Pena ja Mara tutisevina sairaalavuoteissa, niin kuin pikkulinnut suut auki odottamassa ruiskussa olevaa diapam-mixtuuraa. Aina se vaan hämmästytti, miten mahtava imukyk

  Tänään on ollut vastoinkäymisten maanantai! Se alkoi aamu kuudelta vaikka olisi voinut alkaa vasta klo 07.00. Heräsin herätyskelloon aikaisin, koska eilen luovutin ja menin huonona äitinä nukkumaan. Hetken kierin sängyssä omantunnontuskissani ja mietin lastani 35-vuotiaana terapeutin vastaanotolla puhumassa äitisuhteestaan. En nimittäin jaksanut enää kolmatta tuntia ohjeistaa lastani koulutehtävissä, joita hän teki olohuoneemme lattialla kaasunaamari päässä. Päädyimme kolmen tunnin jankkaamisen jälkeen siihen, että minä herätän hänet aikaisin aamulla tekemään läksyjä, kun on luultavasti silloin virkeämpi.   No siinä meni sitten aamulla 20 minuuttia kun kaikki tehtävät oli tehty. Aloitin sitten itsekin työpäiväni” ennen sian pierua” niin kuin Etelä-Pohjanmaalla voidaan usein sanoa. Täällä sivistyneessä kaupungissa varmaan käytetään vain ” ennen kukonlaulua” mutta mun mielestä tuo sian pieru on paljon parempi, sitä paitsi se aina huvittaa itseäkin kun sanon tai kirjoitan niin. Tänään

Syksy on tullut, eikä se sienihulluille ole yhtään huonoa aikaa. Päinvastoin, sienihimot ne herättää aamuisin ja on mielessä iltaisin. Pääsin viime viikonloppuna sienimetsään ja kyllä minä nautin. Ei meinannut silmiä malttaa räpsytellä ,kun piti jatkuvasti tuijottaa maahan josko siellä odottaisi joku herkullinen sieni poimijaansa. Jossain vaiheessa sitten eteeni avautuikin mustientorvisienten valtakunta ja tunsin suurta onnellisuutta, niin kovaa se iski että lauloin täysillä sillä sekunnilla mieleeni tulleen sienilaulun. Puolisoni kysyi siinä kohtaa minulta, että tunnetaanko me. Ihmettelin tätä kysymystä vain aivan lyhyen hetken, kunnes tajusin, että lähellämme oli valkoisiin pukeutunut sienestäjä nainen.  Ajattelin toki ensimmäisenä että tämä tuntematon sienestäjä nainen lähtee juoksemaan kohti mustientorvisienten valtakuntaa jonka olin juuri paljastanut laulullani. Näin jo silmissäni kun tämä nainen juoksee hidastettuna kohti minua, samalla tavalla kuin hirvi juoksee metsässä, lähes

Kirjoitan tällä kertaa nenästäni ja mitä kaikkea se onkaan kokenut. Tämän kirjoituksen idea syntyi muutamia kuukausia sitten, kiitos siitä kuuluu Antille. Mulla on melko iso nenä, olen perinyt sen molemmilta isonenäisiltä vanhemmiltani. En oikeastaan tiennyt nuorena, että mulla on ehkä vähän isompi nenä kuin muilla, mutta en varmaan ollut koskaan katsonut itseäni sivuprofiilista. Kerran sitten sain perunanenä nimen yhdeltä ähtäriläiseltä tytöltä, jonka poikaystävä ihastui minuun kotibileissä. Tottahan se nyt oli inhottava tilanne! Olisin voinut itse toki samassa tilanteessa keksiä jonkun paremmankin haukkumanimen. Sen jälkeen ensimmäisen kerran varmaan tarkastelin nenääni kunnolla. Olisi luullut, että 17-vuotiaana saatu perunanenä-lempinimi olisi jotenkin tuntunut pahalta, mutta se ei oikeastaan koskaan tuntunutkaan pahalta. Olen aina pitänyt nenästäni. Pidän yleensä kaikkien muidenkin ihmisten nenistä, mitä isompi sen parempi. Ensimmäiset hajut tämä nenä on haistanut Seinäjoen keskuss

"Toivotaan, toivotaan, toivotaan, että joskus luomme toisenlaisen maan, että antaisimme kaiken, auttaisimme ystävää, ehkä kaukana se on mut' toivo jää." Sen laulun esitin muinoin kun oli lapsi ja katsomossa oli yli 200 ihmistä. Kyllä jännitti. Esiinnyin isäni kanssa Suomen lyhytkasvuisten vuosijuhlassa Seinäjoen Sokos hotellilla. Olin päässyt niihin piireihin, koska rakas edesmennyt kummitätini oli lyhytkasvuinen ja hyvin sosiaalinen ihminen. Oltiin isän kanssa harjoiteltu jo pitkään ja esiinnytty yhdessä monessakin tilaisuudessa. Isä kun on muusikko ja sai helposti innostumaan laulamisesta, jos ei jokin laulu heti kiinnostanut, niin isä osasi motivoida oikealla tavalla. Teki sitten itse laulun sellaisesta aiheesta joka itseä kiinnosti, esimerkiksi luppakorvainen koiranpentu-biisin. Lyhytkasvuisten vuosijuhlaan valmistautumista tuskin koskaan unohdan. Kummitätini joka oli ompelija ammatiltaan, teki mulle tilaisuutta varten aivan upean juhlapuvun, siinä oli musta pitsika

Perjantain kunniaksi taas kirjoitan, tällä kertaa ilman viinilasillista. Meinasin kyllä kipaista alkon kautta, mutta olisin joutunut kävellä ruuhkaisessa keskustassa ja olin haistellu aivan tarpeeksi ihmisiä jo heti aamulla. Mahdollisimman suora ja nopea reitti kotiin voitti viininhimon. Keitin kuitenkin kupin kahvia. On muuten outoa, kun juo nykyään kahvia 2-3 kuppia päivässä, en ees kehtaa sanoa montako meni aikaisemmin. Mutta kyllä sen pumpussa huomaa, kammiolisälyönnit on vähentynyt merkittävästi. Tai ei niitä oikeastaan enää ole. Sekin muuten voi olla se syy miksi ei enää närästä! Että, ei se nyt aivan hölynpölyä ole kun suositellaan kahvin vähentämistä jos oikein muljahtelee. Pitää nyt siihenkin vaan uskoa sitten. Aamulla tosiaan oli jos jonkin hajuista ihmistä taas. Oli mielenkiintoista seurata metrossa kun istuin sellaisen krapulaisen miehen viereen. Siinä tuoksu niin vanha että tuore alkoholi, tuttu haju johon törmäsin entisessä työpaikassani etenkin lauantain tai sunnuntain a

Mietin tänään ruokaa tehdessäni mun sielua. Sitä kun on tosi vaikeaa tunnistaa, mutta tänään saatoin ehkä tunnistaa sen ensimmäisen kerran. En siis millään yliluonnollisella keinolla vaan tein jotain poikkeuksellista. Sain kesällä äidiltäni 3kg lihaa, jonka lykkäsin kotona pakkaseen.  Siirtelin pakastemustikkapussit ja tein tilaa tuolle läppärin kokoiselle möhkäleelle. Alkuviikosta yritin pilkkoa sitä pakastunutta jäätävän isoa klönttiä vasaralla osiin. Ei onnistunut. Lopulta yritin sahata sellaisella terävällä leipäveitsellä, ei onnistunut sekään. Sain kuitenkin siitä paloja irroteltua. Se oli jollain tavalla pikkuriikkisen vastenmielistä, siinä en kuitenkaan tunnistanut vielä mun sielua. En tunnistanut myöskään silloin, kun jouduin vuosia sitten pesemään kanansiipiä marinadista että lapselle maistuisi paremmin. Se tuntui kamalalta, mutta ei tuntunut sielussa. Tänään kuitenkin kohtasin uudelleen osan äidiltä saadusta lihaklöntistä. Sulatin sitä aamun, sitten aloin lisäämään sitä ruske

Oi ihana perjantai, niin sinä tulit taas vaikka usko meinasi loppua. Tällä viikolla on ollut pääosin mukavaa, mutta tosi työntäyteistä. Lisäksi on ollut ihan helkkarin kuuma. Aloin jo pelkäämään tulevia vaihdevuosia, ja kuvittelin itseni opettamassa kuumassa luokassa kera kuumien aaltojen. Ei onneksi tarvinnut oppilailta varmistaa oliko vaan itsellä kuuma, kyllä sen näki heistäkin että tukalaa on. Siinä kuumien aaltojen vaiheessa on muuten sitten kaikki mahdollinen lääkehoito käytössä, aivan kaikki ja lisäksi kaikki mikä on joskus 1920-luvullakin todettu käyttökelpoiseksi hoitokeinoksi. Musta tulee vaihdevuosien märkäpaita-kuningatar aivan varmasti, niin kuin äitinikin oli. No mutta siis kiirettä on riittänyt. Tällä viikolla mun työkaverit vahtivat, etten lähde läppärin ja työpuhelimeni kanssa kotiin. Yksi kollega sanoi ” Nyt me katsotaan että sinä lähdet kotiin ja jätät kaikki työvälineet tänne ja muistat kotona ettet ole enää sairaalassa töissä, tänne ei kuole kukaan tänään” Ja niinp

                            Terveisiä täältä tyhjästä aivokammiosta! Täällä lähes kaikuu!   Olen antanut kaiken aivotoimintatilani uudelle työlleni. Viime viikosta lähtien olen ollut niin väsynyt, että olen nukahtanut tosi aikaisin, edes mummot ei mee niin aikaisin nukkumaan. Aamulla olen kyllä ollut virkeä ja lähtenyt hyvillä mielillä töihin. Tosin ilman ainuttakaan aamulla tehtyä smoothieta, ihan olen kädet vapaana juossut sinne lähijunaan, tai no juoksin kahtena aamuna kunnes tajusin että voin myös kävellä jos tahdon. Sen jälkeen olen sitten kävellyt ja siinä kävellessä olenkin päättänyt että en mää kyllä ala sitä smoothiekonetta ostaamaan, vaikeuttais vaan elämää. Hyväntuulisena kuitenkin olen ruhoni kantanut lähes joka aamu uudelle työpaikalleni (tänään en koska tein töitä kotoa). Mun uudet työkaverit vaikuttaa tosi mukavilta, olen ollut jopa vähän hämmentynyt siitä, kun en ole tavannut vielä sitä työpaikan tyyppiä joka vaan tuhahtaa kysymyksille. Eikös sellainen melkeen joka

  Apua! En ole ehtinyt kirjoittaa blogia moneen viikkoon. Johtuu siis ihan siitä, että en ole ennättänyt, vaikka aikaa on kyllä ollut. Ehkä tämä on ollut sellainen tietynlainen nollaus. Kesälomahan on omalta osaltani nyt ohitse, yksi pidennetty viikonloppu kuitenkin vielä odottaa kuluttajaansa. Mutta olipa kerrassaan aivan upea kesäloma. Loman alku alkoi lupaavasti! Kävin joka aamu juoksemassa ja söin terveellisesti. Se loppui kuitenkin taas siihen, kun lentokone laskeutui Nizzan lentokentälle.  Patonki maistui ja viini virtasi alas ruokatorvea useamman kerran päivässä. Juhlittiin ystävien 40-v. juhlavuotta. Kuuluin juhlaseuran toiseksi huoltajaksi. Huoltajan roolista kuitenkin parhaiten suoriutui ystäväni Maria, vaikka en minä mitään hölmöillytkään. Parasta oli nähdä aamulla jokainen sängystään kömpivä ystävä, kukakin omalla tyylillään aamuhiljaisuudellaan tai takkuisilla hiuksillaan. Siinä kaikessa rauhallisuudessa ja hiljaisuudessaan jotain sellaista, josta olin hyvin onnellinen.  N