Narsisti miniä soittaa anopille

 

Nyt ollaan jännittävän asian äärellä. Samalla tapaa pelottavakin asia kun aikuisena heittäydyt syksyllä vaahteranlehtikasaan ja mietit oliko juuri se vaahteranlehti homeessa joka osui huuleesi, vai pääsikö punkki puremaan ja borrelioosi itämään. Siirryin kaikkien näiden vuosien sekopäisten facebook-kirjoituksieni jälkeen bloggaamaan. Kysyin ystäviltä ja tuttavilta lukeeko kukaan ylipäätään enää blogeja. Itse en ole lukenut yhtään, joka toisaalta on hyväkin. Mua ei hirveästi innosta mitkään tiktokit ainakaan sellaisella alustalla kuin se nykyään on. Liikaa ääniä, videoita ja aiheen vaihtelua. Eikä kirjottaminen ole niissä se pointti mikä on mun mielestä blogin tärkein elementti, ellei sitten halua käsikirjoittaa jonkun hauskan videon kässärin. Toki oon sen verran kömpelö että en varmasti osaa sitä tiktokkia kunnolla käyttää. Mua kutsutaankin nykyisessä työpaikassani Henna-mummoksi. Nimi lähti nastakengistä ja tietoteknisistä taidoistani, vaikka oon vasta? 36v. Syytin pitkään yläasteen aikaista tietotekniikan opettaja-rukkaa etten oppinut kymmensormijärjestelmää mutta ei se oikeesti ollut Irmelin vika. Omaa laiskuutta vaan.

 

No nyt siihen otsikon mukaiseen asiaan. Halusin tietysti kysyä varsinkin lähipiiriltäni suhtautumista bloggaamiseen. Mun ihanilta ystäviltä sain upeaa kannustusta ja kaikki olivat ideoimassa tulevaa. Sen jälkeen puhelu lähti maailman parhaimmalle anopille ja pohdittiin asiaa yhdessä. Anoppi kannusti innoissaan, tultiin siihen tulokseen, että jos pystyn kirjoittamaan joskus jotain sellaista, joka tuo hyvän mielen jollekin ihmiselle tässä ajoittain kurjassakin maailmassa, niin mun tavoite on oikeestaan jo siinä. Lisäksi kirjoittaminen harrastuksena on mulle yksi elämäni tärkein ilon tuoja.

 Anopilta sain sitä mitä halusin eli tukea ja kannustusta. Puhelun lopussa kuitenkin kysyin anopilta lähes kuiskaten että entä jos vaan oonkin narsisti, ihan hetkeksi tuli hiljaisuus ja sanoin kovempaa että jos oonki narsisti sitten. Silloin tapahtui huojentava keveys, kun hillitty anoppini purskahti räjähtävään nauruun. Onneksi niin tapahtui, koska jos se hiljaisuus olisi jatkunut vielä aavistuksen pidemmän aikaa niin blogia ei olisi luultavasti koskaan tullut. No nyt se blogi sitten tuli! Sekunneista oli kiinni tämänkin homma!

 Ekat blogitekstit on kuulemma aina enemmän tai vähemmän surkeita, joten näin se sitten saa olla. Olen sen hyväksynyt enkä haluakkaan muuttaa tyyliä, jolla kirjoitan mutta kyllä kehittyminen on aina pelkkää plussaa.

Ja näin valmistui ihka ensimmäinen kirjoitukseni <3