Narsisti miniä soittaa anopille
Nyt ollaan jännittävän asian äärellä. Samalla tapaa pelottavakin
asia kun aikuisena heittäydyt syksyllä vaahteranlehtikasaan ja mietit oliko juuri
se vaahteranlehti homeessa joka osui huuleesi, vai pääsikö punkki puremaan ja
borrelioosi itämään. Siirryin kaikkien näiden vuosien sekopäisten facebook-kirjoituksieni
jälkeen bloggaamaan. Kysyin ystäviltä ja tuttavilta lukeeko kukaan ylipäätään
enää blogeja. Itse en ole lukenut yhtään, joka toisaalta on hyväkin. Mua ei
hirveästi innosta mitkään tiktokit ainakaan sellaisella alustalla kuin se
nykyään on. Liikaa ääniä, videoita ja aiheen vaihtelua. Eikä kirjottaminen ole
niissä se pointti mikä on mun mielestä blogin tärkein elementti, ellei sitten
halua käsikirjoittaa jonkun hauskan videon kässärin. Toki oon sen verran
kömpelö että en varmasti osaa sitä tiktokkia kunnolla käyttää. Mua kutsutaankin nykyisessä työpaikassani Henna-mummoksi. Nimi lähti nastakengistä ja
tietoteknisistä taidoistani, vaikka oon vasta? 36v. Syytin pitkään yläasteen
aikaista tietotekniikan opettaja-rukkaa etten oppinut kymmensormijärjestelmää
mutta ei se oikeesti ollut Irmelin vika. Omaa laiskuutta vaan.
No nyt siihen otsikon mukaiseen asiaan. Halusin tietysti kysyä varsinkin lähipiiriltäni suhtautumista bloggaamiseen. Mun ihanilta ystäviltä sain upeaa kannustusta ja kaikki olivat ideoimassa tulevaa. Sen jälkeen puhelu lähti maailman parhaimmalle anopille ja pohdittiin asiaa yhdessä. Anoppi kannusti innoissaan, tultiin siihen tulokseen, että jos pystyn kirjoittamaan joskus jotain sellaista, joka tuo hyvän mielen jollekin ihmiselle tässä ajoittain kurjassakin maailmassa, niin mun tavoite on oikeestaan jo siinä. Lisäksi kirjoittaminen harrastuksena on mulle yksi elämäni tärkein ilon tuoja.
Anopilta
sain sitä mitä halusin eli tukea ja kannustusta. Puhelun lopussa kuitenkin
kysyin anopilta lähes kuiskaten että entä jos vaan oonkin narsisti, ihan hetkeksi tuli
hiljaisuus ja sanoin kovempaa että jos oonki narsisti sitten. Silloin tapahtui
huojentava keveys, kun hillitty anoppini purskahti räjähtävään nauruun. Onneksi
niin tapahtui, koska jos se hiljaisuus olisi jatkunut vielä aavistuksen pidemmän
aikaa niin blogia ei olisi luultavasti koskaan tullut. No nyt se blogi sitten
tuli! Sekunneista oli kiinni tämänkin homma!
Ekat blogitekstit on
kuulemma aina enemmän tai vähemmän surkeita, joten näin se sitten saa olla.
Olen sen hyväksynyt enkä haluakkaan muuttaa tyyliä, jolla kirjoitan mutta kyllä
kehittyminen on aina pelkkää plussaa.
Ja näin valmistui ihka ensimmäinen kirjoitukseni <3
Ou jee! Vihdoinkin joku viitsii kirjoittaa blogitekstin ja vielä hyvän sellaisen. Itsellä olis tarkoitus palata kirjoittajaksi, kunhan vaan ehtis kautta jaksais. Mutta joktap, jatka ihmeessä skrivaamista, aina oon nauttinu sun juttujen lukemisesta.
VastaaPoistaKiva kuulla! Toivottavasti inspiroidut kirjoittamaan uudelleen, sitä odotellessa, eikö vaan?!
PoistaKyä lähtee! t. Hepe
VastaaPoistaNyt tykitetää Hepe!
PoistaJos jotain jäi niistä ATK --tunneista mieleen, niin se että Enter -nappulaa saa painaa ainoastaan pikkurillillä tai näppäimistö hajoaa. Nykyään uskallan jo käyttää siihen etusormea. T:Jonne
VastaaPoistaTotta muuten! Olinkin sujuvasti unohtanut myös tuon enterin käsittelyn hellän säännön! Ei oo tainnu onneksi kertaakaan vielä näppis hajota...
Poista