Ovisilmä kutsuu

 Kirjoitin aikaisemmin, että palaan vielä hyväntahtoiseen naapurikyyläämiseeni. Joten täältä tulee. Olen lapsuuteni kasvanut pienellä paikkakunnalla omakotitalossa. Toki sielläkin naapureiden seurailua tapahtui, mutta se ei ole mitään verrattuna kerrostaloelämään.

Meidän kerrostalo on aika rauhallinen taloyhtiö. Ainoastaan naapuriyksiössä asuu bilettäjä, jonka olen useamman kerran säikäyttänyt oikein kunnolla vaan osumalla rappukäytävään samaan aikaan. Ja sen säikähdyksen minä tunnistan, se on kankkussäikähdys. Mukava mies kuitenkin hän on. Musiikki jota kuuntelee vaan saisi olla vähän parempaa. Ihan kiva kuitenkin kun elämän ääniä kuuluu, ei haittaa yhtään. Naapurivalittaja en ole, en missään nimessä. Vaikka monta muuta asiaa olenkin sitten. 

Aikaisemmin meidän rapussamme asui toinen bilettäjä. Mukava ja kohtelias mies hänkin oli, muuttanut jo pois, eikä kertonut minne. Kerran kuitenkin kävi yhtenä yönä ikävä tapahtuma. Heräsin nimittäin yöllä, kun poliisit hajotti naapurin ovea sorkkaraudalla. Vetäisin aamutakin päälle ja avasin oven, jonka takana seisoi valtavan iso poliisi, joka käski mun painua takaisin omaan asuntoon. No minähän painuin.

Ovisilmä kuitenkin houkutteli toista silmääni seuraamaan tilannetta ja toteutin houkutuksen kutsun. Näin ensihoitajia ja poliiseja. Valtavan iso poliisi oli tosi lähellä meidän oveamme ja en meinannut kunnolla nähdä tilannetta. Kuitenkin kuulin, jossain vaiheessa, että naapurini oli hengissä ja luetteli melkoisen listan päihteitä, joita oli ”nauttinut”.  Hyvä että heräsi.

Jännittävä tapahtuma alkoi lähennellä loppua ja ajattelin siirtyä takaisin nukkumaan. Olihan siinä jo tovi vierähtänytkin. Huomasin kuitenkin ovisilmästä, että valtava poliisi oli edelleenkin aivan ovemme vieressä, ja huomasin että mua oli jännittänyt niin paljon että mun jalkapohjat oli hionnut niin, että ne oli tarttunut kiinni hesariin joka oli lattialla. Päätin kuitenkin nostaa jalkojani hitaasti, jonka seurauksena kuului armotonta rapinaa ja jäin kiinni. Valtava poliisi käänsi päänsä nopeasti kohti ovea ja laittoi silmän lähelle ovisilmää ja säikähdin. En enää muista mitä huudahdin ja jotain se poliisikin sieltä mulle huikkasi mutta en muista enää mitä.

Siitä useamman kerran tuli kotona puhuttua ja vaikka ovisilmä ei kohdannut omaa silmääni enää niin usein.

Eräänä päivänä kuitenkin saimme uudet naapurit jotka kantoivat muuttotavaroita asuntoon. Halusin heti mennä esittelemään itseni, koska huomasin että kyseessä oli lapsiperhe. Avasinkin oven ja esittelin itseni ja lapseni ja toivotin tervetulleeksi. Lapseni seisoi vieressäni ja tokaisi heille, että äiti tykkää kun tänne muuttaa uusia ihmisiä niin saa kyyläillä taas tästä ovisilmästä jota osoitti samaan aikaan.  Se ensikohtaaminen olikin siinä ja siihen se jäi, syvempää naapuriyhteyttä ei koskaan tullut. Tilanne oli sellainen että mitä tahansa olisin sanonut se olisi todennäköisesti mennyt pieleen, joten sillä kertaa punan noustessa kaulaa pitkin kasvoille loin vain pienen hymyn, ehkä joku kiusallinen naurahdus saattoi päästä. Annoin totuuden laskeutua tilanteen ylle juuri sellaisena kuin se on. Miten puhdistavaa se olikaan.

Kaipaan jo hieman niitä aamuja, kun luulin että takapihalla on joukkotappelu mutta se olikin meidän naapurin pappa, jolla on niin huono kuulo että puhuu itse huutaen. Joukkotappelua ei onneksi ole koskaan ollut, vaan naapurin pappa, joka on jutellut saamastaan kalasaaliista toiselle naapurille. Naapurin pappa myös heittelee variksille leipiä parvekkeelta. Leipiä ei vaan näkynyt aikoihin, ja joukkotappelun äänet ovat kadonneet. Olenkin ollut huolissani mitä huutavalle papalle on tapahtunut, mutta muutama päivä sitten näin paahtoleivän palasen pihan nurmikolla ja tiesin että kaikki on kunnossa.