Bonjour Rennie!

 

Apua! En ole ehtinyt kirjoittaa blogia moneen viikkoon. Johtuu siis ihan siitä, että en ole ennättänyt, vaikka aikaa on kyllä ollut. Ehkä tämä on ollut sellainen tietynlainen nollaus. Kesälomahan on omalta osaltani nyt ohitse, yksi pidennetty viikonloppu kuitenkin vielä odottaa kuluttajaansa. Mutta olipa kerrassaan aivan upea kesäloma. Loman alku alkoi lupaavasti! Kävin joka aamu juoksemassa ja söin terveellisesti. Se loppui kuitenkin taas siihen, kun lentokone laskeutui Nizzan lentokentälle.  Patonki maistui ja viini virtasi alas ruokatorvea useamman kerran päivässä. Juhlittiin ystävien 40-v. juhlavuotta. Kuuluin juhlaseuran toiseksi huoltajaksi. Huoltajan roolista kuitenkin parhaiten suoriutui ystäväni Maria, vaikka en minä mitään hölmöillytkään. Parasta oli nähdä aamulla jokainen sängystään kömpivä ystävä, kukakin omalla tyylillään aamuhiljaisuudellaan tai takkuisilla hiuksillaan. Siinä kaikessa rauhallisuudessa ja hiljaisuudessaan jotain sellaista, josta olin hyvin onnellinen.  Niin oli tietysti siinä naurussa, joka kuului useamman kerran päivässä.

Kun ystävien yhteinen loma loppui, jäimme kolmen muun ystäväni kanssa vielä Ranskaan. Vaihdoimme huvilaa, johon saapui puolisot lastemme kanssa. Yhteensä siis kahdeksan aikuista ja yhdeksän lasta.

Viimeisenä paikalle saapui ystäväni puoliso kolmen pienen lapsen kanssa. Kirjoitan tämän siksi, että tämä saapuminen oli aivan omaa luokkaansa. Aurinko oli jo laskenut, mutta osa lapsista ui vielä uima-altaassa, koska olihan se lasten ensimmäinen päivä Ranskassa. Olimme odotelleen viimeistä porukkaa useita tunteja saapuvaksi, lopulta vuokra-auto kaartoi loivaa alamäkeä huvilan pihaan. Autosta ulos astui hiljainen mies. Tämä hiljainen mies oli laittanut kotonaan puhtaat vaatteet päälle, mutta saapuessaan kohteeseen vaatteet olivat jälkikasvun oksennuksessa ja virtsassa.  Kävimme kuitenkin kukin vuorollaan halaamassa tätä kovan urakan tehnyttä ystäväämme. Oman vuoroni tullessa halasin myös, vaikka tiesin virtsasta ja oksennuksesta, jotka peittivät ystävääni. Sen jälkeen haistoin omaa paitaani, ja totesin ettei haju tarttunut. Yöllä jo tapahtumille päästiin nauramaan ja naurettiin viikon aikana monta kertaa.  Olin myös pakannut juoksukengät mukaan matkalle, olin kuvitellut juoksevani aamuisin lenkin ihanissa maisemissa, jonka jälkeen virkeänä ja suihkun raikkaana olisin valmistanut kaikille jo aamupalan valmiiksi. Toisin kävi, juoksulenkkien saldo oli puhdas nolla. Aina ei kannata suunnitella liikaa.

Elämää ja tekemistä on riittänyt kuitenkin tuon ikimuistoisen lomareissunkin jälkeen. Lapsen kavereita on yökylässä lähes joka yö, juuri äsken soi kylläkin oma puhelin ja pyydettiin lupaa voiko tällä kertaa mennä kaverin luo yöksi.  Loman alussa haettiin puolison kanssa patjaa ullakolta useamman kerran, mutta nyt ollaan jo luovutettu, patja saa jäädä lapsen huoneen lattialle. Sitä vauhtia patjaa rehatessa olis tyylii jotkut reisilihakset.

Mutta sain uudeksi kaveriksi myös närästyksen, pari kertaa olen sen kokenut mutta nyt oli ihan omaa luokkaansa. Nyt repussani onkin useampaa närästyslääkettä, sekin kyllä sellainen länsimaalaisen lääketieteen lahja, että kiitoksen sanon aina kun sellaisen olen suuhuni saanut.  Olenkin miettinyt, että alan tekemään vatsaystävällistä smoothieta aamupalaksi, jonka kanssa sitten juoksen aina junaan, että ehdin uuteen työpaikkaani ajoissa. Mulla nimittäin muuttuu aamun arkirutiinit muutaman viikon päästä ja se on minulle stressin aihe. Joudun siis heräämään 30 minuuttia aikaisemmin kuin 2, 5 vuoteen. Olenkin päättänyt, että tämän aikataulutuksen korjaa tämä upea aamusmoothie, joka näkyy ihossani ja koko kehossani muutaman kuukauden päästä. Kohta ihoni on yhtä heleä kuin siskon tyttöni, jonka sain muuten meikata viime lauantaina hänen rippijuhliansa varten. Se oli mulle tärkeä hetki. En mennyt kirkossa ehtoolliselle, koska en kuulu kirkkoon. Tai olisin voinut mennä, jos ehtoollisleiväksi olisi tarjottu Rennie. Se on kyllä mulle jo tietyllä tavalla pyhäasia.

Katsotaan mitä seuraavat päivät tuo tullessaan, ehkä saan taas avata vaikka aterooman. Tänään nimittäin soitin töissä lääkärille ja kinusin puhelimessa, että pliis saanko mä avata aterooman kun se jo vähä pullahti kun hipasin sitä. Lääkäri kuunteli 15 sekunnin kinuamisen ja sain myöntävän vastauksen, samalla kun tyhjensin sitä niin mietin, miten kateellinen mun äitiyslomalla oleva työkaveri olisi siitä aterooman tyhjäämisestä. Samalla näin mielessäni sen lääkärin vakavat kasvot ja silmien pyörittelyn kun kuunteli mua. Työhuoneessani aurinko kuitenkin paistoi sälekaihtimien välistä viiruna, pölypallot pystyi erottamaan leijailemasta huoneilmassa ja aika pysähtyi hetkeksi kun tartuin mieleiseeni työhön.