Hermunen pakinoi

Tämäpä onkin viimeinen kirjoitus tältä vuodelta, koska niin siinä kävi että luovuus pääsi virtaamaan veressä, kun olen sen verran monta kertaa pulahtanut avantoon viimeisen viikon aikana. Sairastuin marraskuun lopulla hinkuyskään, aivan oikeaan sellaiseen. Luulin että se on tauti, joka on hävinnyt maapallolta jo vuosikymmeniä sitten mutta olin väärässä. Niin se sairaanhoitaja opiskeli aiheesta lisää ja totesi taas olevan monesta asiasta hyvin tietämätön. Onneksi tauti ei tarttunut pieniin lapsiin, josta olin ehkä eniten huolissani ja se sai minut soittamaan myös THL:n infektiolääkärille, joka yritti ystävällisesti sanoa, että ei voi ottaa kantaa yksityisten ihmisten asioihin, mutta anelin että hän auttaisi minua ystävällisesti vielä selvittämään, mikä todennäköisyys tutkimusten mukaan on hinkuyskän tartuttavuudella pieniin vauvoihin ja mikä on todennäköisin itämisaika. Tämä infektiolääkäri ajatteli varmaan, että tälle hullulle nyt kannattaa uhrata se muutama minuutti niin rauhoittuu ol

 Apua kohta on joulu, kyllähän siitä helposti stressin saa aikaiseksi. Onneksi ei tarvitse itse tehdä tänä vuonna mitään jouluruokia, saa vaan istua vanhempien ruokapöytään ja siirtyä siitä sohvalle ja siitä sitten kohta pitääkin siirtyä takaisin autoon ja matkata tänne etelään.  Kyllä siinä joulunajassa kuitenkin tiettyä taikaa on, sellaista makoilun taikaa. Mitään muuta en oikeastaan odota kun sitä että saan tuijottaa televisiota tai ulos ikkunasta ja syödä suklaata, niin että automatkalla kotiin saakin ihailla peilistä naamaansa ja katsoa mitä tuhoa iholle se kaikki määrä suklaata tekikään. Ja kaikki se on silti aina sen arvoista.  Yhtenä jouluna olin lähdössä aamuvuoroon  päivystyksen sykkeeseen ja taksi odotti mua ulko-oven vieressä. Kun astui ulko-ovesta ulos näin variksen joka oli aivan mun vieressä. Se ei säikkynyt ja siitä päättelin sillä sekunnilla, että variksen täytyy olla joku edesmennyt sukulaiseni, joka tuli toivottamaan minulle hyvät joulut. Mitään muuta järkevää selity