Hermunen pakinoi

  Mun blogi täytti vuoden maaliskuussa! Mun piti jo aikaisemmin kirjoittaa jokin blogiteksti mutta oikeasti ei vain ole ollut aikaa. Kovin on kiireistä elämä edelleen. Kyllä kaksoisleuka pääsi täyteen kokoonsa kun vielä viime viikonloppuna sai koko ajan maahan katsoa kävellessä, kun pelotti ettei vaan liukastu. Tuli se kuuluisa takatalvi. En halunnut katsoa ikkunasta ulos kun niin harmitti, kun katsoin somea harmitti vielä enemmän, sielläkin oli some pullollaan kuvia lumesta. Katsoin sitten Netflixiä ja HBO:ta ja katsoinkin niitä paljon, ja kaiken väliajan mietin miten muuttolinnun pärjäävät. Mietin että onkohan esimerkiksi valkoposkihanhien joukossa tietty johtaja-asemassa oleva lintu, joka viestittää kaikille muille, että nyt lähetään hittoon täältä. Sitten mua harmitti, kun silkkiuikku pariskunta rakensi kaksi viikkoa sitten pesää, ja pääsivät edistymään siinä hommassa ja sitten se takatalvi pilasi kaiken, ja nyt sitä pesää ei enää ole eikä silkkiuikkupariskuntaa ole näkynyt.   Olla

  Ajattelin kirjoittaa tänään siskostani. Elämä on kovin lyhyt siihen että kuoleman jälkeen sitten aletaan kehua ja muistella, joten miksipä sitä ei tekisi silloin kun täällä on toistaiseksi vielä se henkilö josta haluaa kirjoittaa. Siskoni on tänään 40v. eli sitten 40v. päästä hän täyttäisi 80v. Kirjoitin tämänkin ihan vaan siksi, koska siskoni kauhistuu taas hetkeksi tuon lauseen luettua. Toistaiseksi hän on kuitenkin vielä elossa korkeasta iästään huolimatta.  Me ollaan riidelty aina ihan älyttömän paljon. Viime vuosina vähemmän, mutta nuorena lähes koko ajan. Jäljet riitelystä vaan ei enää näy fyysisesti, koska isä osaa tehdä pintaremonttia. Eniten varmaan ollaan naurettu sille, kun yritin hyökätä siskoni kimppuun haarukka kädessä mutta lopulta haarukka jäi sojottamaan siskoni oveen. Isä sitten pakkeloi, hioi ja maalasi ja näin riidan jäljet olivat kadonneet näkyvistä mutta jäivät muistoihin. Harmi kun en vaan muista mistä sekin riita lähti. Luultavasti olin lainannut siskoni vaatt

  ”Painu V*****n!” kajahti eilen korvilleni ja huutajan hengityksen mukana sain myös tupakan ja vahvan kahvinhajut hajuaistilleni. Ei mitään sellaista hetki sitten join kahvin-hajua vaan sellaisen söin 200g kahvinpuruja justiinsa, pureskellen, ilman vettä. Nämä kauniit painumisen toivotukset minulle tokaisi sokea mies, joka seisoi rautatieaseman edessä kahden lumikinoksen välissä. Menin siis kysymään tarvitseeko tämä miesoletettu apua, kun mun mielestä oli niin hankalassa paikassa. Asia tuli onneksi nopeasti selville. Hän ei tarvinnut apua ja vastasin hänelle ”Ok, kiitos” En yhtään tiedä mistä se kiitos tuli, aina ei kuitenkaan tarvitsisi kiitää. Ehkä mulla on ollut haistattelevia potilaita ikävä ja kiitin siitä. Tai ei mulla mitään ehkä ikävä ole ollut, vaan on ollut ikävä haistattelua jollain tasolla.  No mitäs tästä kohtaamisesta jäin mieleeni. No ne hajut, sanat ja miehen ruskeat isot etuhampaat. Oli oikein aistikashetki, kaikki aistit olivat voimakkaasti käytössä. Mutta tottakai,