Ollaanko Esko Eerikäisiä toisillemme

Tämäpä onkin viimeinen kirjoitus tältä vuodelta, koska niin siinä kävi että luovuus pääsi virtaamaan veressä, kun olen sen verran monta kertaa pulahtanut avantoon viimeisen viikon aikana. Sairastuin marraskuun lopulla hinkuyskään, aivan oikeaan sellaiseen. Luulin että se on tauti, joka on hävinnyt maapallolta jo vuosikymmeniä sitten mutta olin väärässä. Niin se sairaanhoitaja opiskeli aiheesta lisää ja totesi taas olevan monesta asiasta hyvin tietämätön. Onneksi tauti ei tarttunut pieniin lapsiin, josta olin ehkä eniten huolissani ja se sai minut soittamaan myös THL:n infektiolääkärille, joka yritti ystävällisesti sanoa, että ei voi ottaa kantaa yksityisten ihmisten asioihin, mutta anelin että hän auttaisi minua ystävällisesti vielä selvittämään, mikä todennäköisyys tutkimusten mukaan on hinkuyskän tartuttavuudella pieniin vauvoihin ja mikä on todennäköisin itämisaika. Tämä infektiolääkäri ajatteli varmaan, että tälle hullulle nyt kannattaa uhrata se muutama minuutti niin rauhoittuu olemaan, mutta en ollut mitenkään epäasiallinen tietenkään vaan ehkä minusta huokui satelliittien välityksessä aito huoli, jota avaruuden enkelit korostivat kuorolaulullaan.  Ihan hyvä keskustelu se sitten oli ja kovasti kiittelinkin, että hän luki minulle ihan ne samat tiedot luotettavista lähteistä jotka olin jo itse aikaisemmin lukenut. Puhelun jälkeen mietin, että minkä vuoksi oikeastaan soitin hänelle ja ymmärsin sen myös itse, olin nimittäin niin syvällä katastrofiajattelussani, että mikään itse lukemani ei ollut enää riittävää. Pyysin myös ystäviäni viemään pienen vauvansa lääkäriin ihan varmuuden vuoksi, että saisin rauhan. Tämä katastrofiajattelu kesti onneksi vain muutaman tunnin ja sitten olin taas niin normaali kuin vain ikinä pystyn olemaan, yskää lukuun ottamatta joka jatkuu siis nyt viidettä viikkoa. 

Tämä vuosi on ollut hinkuyskästä huolimatta merkityksellinen niin hyvässä kuin pahassa. Olen viimeiset viisi vuotta palannut työhöni surullisena siitä, että loma loppui ja tällä hetkellä odotan että pääsisin töihin. Eilen siitä kerroin puolisolleni, joka totesi myös sen olevan aika kiva vaihe elämässä. Sitä se todella on. Voisin verrata tätä vuotta rakkaaseen harrastukseen eli talviuintiin, tai oikeastaan siihen miltä tuntuu hypätä pommilla kylmään veteen. Ensin tulee hyppäys, sitten kylmä henkeä salpaava vesi, ihon pistely ja lopuksi sieltä vedestä nousee järkyttyneen ilmeen kera ihminen, joka tuntee että nyt se on tehty ja rentoutuminen voi alkaa. 

Vuosi on ollut myös luopumista ja saamista, iloa ja surua, onnistumisia ja epäonnistumisia, eli aivan tavallista ihmisen elämää. Ainoa mikä asia siinä on muuttunut niin se, että olen näiden tavallisten elämään kuuluvien tunteiden ja asioiden keskellä tehnyt isojakin päätöksiä, joilla on ollut valtavan suuri merkitys. Päätöksiä tarvitsee aina jonkun verran kuitenkin tehdä ja jokaisen tavoiteltavan asian eteen on tehtävä enemmän tai vähemmän töitä. Harvoin se tuleva puoliso on vaikka se toinen potilas sairaalan odotustilassa joka kiireessä ojentaa käytävältä roskiksen kun oksennat, siinäkin pitää sitten sen verran tehdä työtä tai päätöksiä että yrjöämisen jälkeen katsot verestävin silmin tuota uljasta roskiksen antajaa. Ja siinä jos se toinen rakastuisi niin se on kyllä tosi rakkautta, ainakin sillä hetkellä. Tämä oksennusesimerkki tuli aivan oikeasta elämästäni, kun kerran terveysaseman odotustilassa mulle kävi näin, ilman rakastumista. Siihen vaikuttavat tekijät olivat se, että roskiksen antaja oli Esko Eerikäinen ja olin silloin jo itse onnellisessa parisuhteessa nykyisen puolisoni kanssa. Tapahtuma jäi kuitenkin näköjään vahvasti mieleeni. 

Olen saanut tänäkin vuonna viettää aikaa tärkeiden ihmisten seurassa, ihmisten jotka saavat minut nauramaan tai itkemään. Aina toki toivon, että olisi vielä enemmän aikaa näiden hulvattomien kultakimpaleiden seurassa, mutta meillä kaikilla ruuhkavuodet jatkuu. Silti niitä hetkiä ja kohtaamisia tulee sitten ensi vuonnakin sen verran kuin tulee ja jokaisesta olen varmasti kiitollinen. Tämän uuden rakkaan työn hehkutuksen keskellä, voin kuitenkin kertoa kaipaavani myös vanhaa työtäni sairaanhoitajana, tai lähinnä niitä hauskoja hetkiä joille työkavereiden kanssa naurettiin niin että naurunvälissä hengitys kuulosti aivan oikealta hinkuyskältä. Niitä sattui viikottain, eikä ollenkaan potilaiden kustannuksella vaan ihan meidän oman toiminnan aiheuttamina.  Mieleenpainuvimmat oli tietysti kahden työkaverini toiltailu, ja  omat joista kahtena esimerkkinä englanninkieliset puhelut koskien ehkäisyneuvontaa ja seksitauteja, sekä se kerta kun kävelin suoraan oven karmiin kun aulasta kutsumani potilas olikin niin pitkä ja komea että häkellyin. Onkohan ne sinne vanhaan työpaikkaan vieläkään laittanut niitä äänieristettyjä ovia, jotka tilattiin hetki sen jälkeen kun minä ja kaksi ystävääni aloitettiin siellä työt?  Täytyypä kysyä.

Ensi vuodelle en tee mitään lupauksia, muuta kuin toivon että jokainen ihminen olisi toiselle, kuin  Esko Eerikäinen roskiksensa kanssa. Voitte vaikka päässänne laulaa sitä; ollaanko enkeleitä toisillemme, eli siis ollaanko Esko Eerikäisiä toisillemme, ja toivon jokaiselle, sellaista uutta vuotta että on voimavaroja kohdata ensi vuoden haasteet, ja iloa kohtaamaan ne hauskimmat ja parhaimmat hetket vuodessa.