Surullisena kaksoisleuka alas vajoaa, iloisena pienenee ja lähes katoaa
Mun blogi täytti vuoden maaliskuussa! Mun piti jo aikaisemmin kirjoittaa jokin blogiteksti mutta oikeasti ei vain ole ollut aikaa. Kovin on kiireistä elämä edelleen. Kyllä kaksoisleuka pääsi täyteen kokoonsa kun vielä viime viikonloppuna sai koko ajan maahan katsoa kävellessä, kun pelotti ettei vaan liukastu. Tuli se kuuluisa takatalvi. En halunnut katsoa ikkunasta ulos kun niin harmitti, kun katsoin somea harmitti vielä enemmän, sielläkin oli some pullollaan kuvia lumesta. Katsoin sitten Netflixiä ja HBO:ta ja katsoinkin niitä paljon, ja kaiken väliajan mietin miten muuttolinnun pärjäävät. Mietin että onkohan esimerkiksi valkoposkihanhien joukossa tietty johtaja-asemassa oleva lintu, joka viestittää kaikille muille, että nyt lähetään hittoon täältä. Sitten mua harmitti, kun silkkiuikku pariskunta rakensi kaksi viikkoa sitten pesää, ja pääsivät edistymään siinä hommassa ja sitten se takatalvi pilasi kaiken, ja nyt sitä pesää ei enää ole eikä silkkiuikkupariskuntaa ole näkynyt.
Ollaan oltu viikonloppu kipeinä koko perhe. Käytiin tänään lyhyellä kävelyllä puolisoni kanssa ja istuttiin hetki meren rannassa. Oli aurinkolasit päässä ja tuntui taas hyvältä kun aurinko lämmitti kasvoja. Paitsi toki tuuli, joka vielä kylmänä puhalsi kasvoihini kuiskasi samalla taas melanoomasta. Niin ei ollut sitä aurinkorasvaa taaskaan.
Nyt kuitenkin siis paistaa aurinko ja päätä voi pitää lähestulkoon normaalissa asennossa, eikä isoa kaksoisleukaa, vain sellainen heltta joka tuulessa heiluen väpättää. Talvivaatteita ei tarvinnut hakea varastosta, koska en ole sellainen ihminen joka järjestelmällisesti säilyttää kesä ja talvivaatteet eri paikassa. Tuolla ne on kaikki sekaisin tungettuna kaappeihin ja aina on löytynyt sieltä etsimäni vaate. Paitsi tietysti samalla tajusin että tänään ei muuten löytynyt takkia jota kaipasin. Soitin sitten äidilleni ja kysyin olisiko jäänyt pohjanmaalle. Äiti lupasi etsiä ja soittaa löytyykö vai ei, niin sitten alan etsiä oikein urakalla, jos ei kadonnut takki ole lapsuuden kodissani, vaan lymyää kesäsyksytalvikevät-vaatteiden kasassa joissain noista kaapeista.
Maaliskuussa oltiin Lapissa viikko. Se oli hauskaa, koska viimeksi olen ollut nauttimassa Lapin talvesta kun olin ehkä 6-vuotias. Enkä muista siitä reissusta mitään muuta kun ne kuvat joita sieltä on otettu, upean ysäri toppahaalarin ja valkoisen karvalakkia muistuttavan pipon. Niin ja sen että, olisin voinut kuolla, kun mun päälle tippui kasa lunta mökin katolta, ja joku mut sieltä kaivoi esiin. Muistin sen toki niin että olen kokonaan valtavan lumikasan alla ja kaikki ihmisen ovat kiireessä lapioinut lunta päältäni, kysyinkin tätä asiaa vanhemmiltani ja muistivat tapahtuneen hämärästi, mutta se riitti minulle koska päättelin itse ,että kovinkaan vaarallisesta tilanteesta tuskin oikeasti oli sitten kyse. Ehkä se lumen määrä ei ollutkaan niin valtava jonka muistin. Ehkä ei siis lapioitu ollenkaan.
Lunta siellä oli joka tapauksessa paljon ja kuoleman pelko oli kuitenkin läsnä, koska menin 20 vuoden jälkeen laskettelemaan. Se lasketteleminen kauhistutti, mutta rinteen päällä olevassa ravintolassa kun joi yhden oluen ja söi munkin, niin paljon kevensi mieltä ja pääsin ehjänä alas. Olin tyytyväinen siihen, että se munkki olisi ollut mun viimeinen ateria. Eikä tapahtunut mitään sellaista, että olisin paniikissa juossut aina kattojen alapuolelta henkeni edestä, eli ei mitään isompia traumojakaan sitten jäänyt lapsuuden Lappi-reissusta. Eikä jäänyt tästäkään, paitsi ehkä aivan pieni trauma sellaisesta kyykkyviskistä jota ostettiin paikallisesta alkosta. Sen ”nauttimisen” olisi saanut jättää välistä.
Hiihdettiinkin siellä ystävien kanssa menemään, jopa sellainen lähes 13 km lenkki. Se oli ihanaa niin kauan, kun tajusi että vesipullo olisi ollut hyvä ottaa mukaan, mutta sitten pidettiin lumensyöntitaukoja ja mietittiin kenen ystävän raaja syödään ensin. Ensimmäinen hiihtolenkki oli matkaltaan 4 km ja se kesti yli tunnin. Oltiin viiden hengen porukalla hiihtämässä ja lähes kaikki kaatuili ensimmäisessä alamäessä ja en muista milloin olisin nauranut niin paljon. Mun siskon miehen sauva taittui aivan vinoon, mutta ei kuitenkaan katkennut. Se oli heittämällä elämäni parhain hiihtoreissu.
Sitten maaliskuussa järjestettiin mun siskolle yllätyssyntymäpäivät Kyllikki Saari-teemalla pääsiäisen aikaan, koska mun sisko on ollut niin fiksoitunut selvittämään sitä murhaajaa. Sitä en muistanut, että perheen kesälomareissukin on pitänyt tehdä Kyllikki Saaren suohaudalle, kun mun sisko on sitä vaatinut. No joo en voi oikeastaan enempää kirjoittaa niistä synttäreistä, ihan suojellakseni teitä lukijoita ja ehkä vähän itseänikin.
Muuten oonkin ollut sitten aikalailla kotona ja töissä, mitä nyt kävin valuttamassa räkää energiasyöppö naapurin toppatakille muutama viikko sitten. Tapasin hänet lenkillä ja hän kertoi itkuisena surullisesta elämäntilanteestaan, ja jotenkin siinä sitten pääsi itseltäkin itku ja me halattiin ja siinä mun räkä pääsi valumaan sen takille.
Tapasin hänet taas viime viikolla ja siinä olikin sellainen ihana suomalaisten mieleinen 2 metrin turvaväli ja aivan hirvittävä keskustelu, jossa hän pystyi taas kaikessa ankeudessaan imemään minut lähes lommoille. Otti kaiken hyvän, ja meni nauttimaan hyvästä energiastani kotiinsa nauraen ilkikurista naurua, kun minä tallustin raskain askelin kotiin valtavan kaksoisleuan kanssa, kun oli taas pää niin alhaalla siitä ankeudesta. No siinä kaikki oleellinen ja epäoleellinen tällä kertaa!
Kommentit
Lähetä kommentti