Siskoni

 

Ajattelin kirjoittaa tänään siskostani. Elämä on kovin lyhyt siihen että kuoleman jälkeen sitten aletaan kehua ja muistella, joten miksipä sitä ei tekisi silloin kun täällä on toistaiseksi vielä se henkilö josta haluaa kirjoittaa. Siskoni on tänään 40v. eli sitten 40v. päästä hän täyttäisi 80v. Kirjoitin tämänkin ihan vaan siksi, koska siskoni kauhistuu taas hetkeksi tuon lauseen luettua. Toistaiseksi hän on kuitenkin vielä elossa korkeasta iästään huolimatta. 

Me ollaan riidelty aina ihan älyttömän paljon. Viime vuosina vähemmän, mutta nuorena lähes koko ajan. Jäljet riitelystä vaan ei enää näy fyysisesti, koska isä osaa tehdä pintaremonttia. Eniten varmaan ollaan naurettu sille, kun yritin hyökätä siskoni kimppuun haarukka kädessä mutta lopulta haarukka jäi sojottamaan siskoni oveen. Isä sitten pakkeloi, hioi ja maalasi ja näin riidan jäljet olivat kadonneet näkyvistä mutta jäivät muistoihin. Harmi kun en vaan muista mistä sekin riita lähti. Luultavasti olin lainannut siskoni vaatteita. 

Mun sisko on fiksumpi kuin minä. Pakko se on myöntää, mutta huumorintaju meillä on melkoisen samoilla viivoilla. Mitä hullumpaa ja oudompaa niin varmasti naurattaa. Oon monesti ajatellut että milloin ne meidän jutut loppuu, mutta vielä ei ole loppunut, aina tulee uusia. Mun sisko käyttäytyy paremmin vaikeissa tilanteissa esimerkiksi sukulaisten hautajaisissa mun sisko ei ole nauranut niin paljon, mutta minä ja veljeni olemme lähes jokaisissa hautajaisissa purskahtaneet nauruun juuri silloin kun ei saisi.  Sisaruksien välisestä kateudestakaan en ole voinut välttyä. Muista aina miten kateellinen olin siskolleni hänen ylioppilasjuhlissa. Hänellä oli kaunis musta satiininen mekko ja vaaleat suorat hiukset.  Kesän odotetuimmissa juhlissa istuin valkoisella muovisella puutarhatuolilla ja katselin kun sisartani valokuvattiin valkolakki päässä ja hän näytti upealta.  Olin itse saanut muutamaa viikkoa aikaisemmin permanentin joka näytti järkyttävältä. Lisäksi olin tunkenut itseni liian pieneen vaalean siniseen juhlamekkoon enkä pystynyt hengittämään kunnolla. En ikinä unohda sitä hikoilevaa permanenttihiuksista, liian pieneen juhlapukuun pakkautunutta minääni, joka siemaili spriteä muovimukista kateellisena tuijottaen siskoani. Lopulta luovutin ja kävin laittamassa päälleni rumimman t-paidan minkä löysin ja tietysti  ruikunruskeat verkkarit, pystyin taas hengittämään mutta entistä rumempana. 

Meillä molemmilla oli aivan mahtava murrosikä, niin mahtava että meidän äänet on kaikunut varmaan keskikylälle asti. Parasta oli kerran, kun yhtenä  uutena vuotena sain polveeni valtavan syvän haavan ja jouduin päivystykseen tikkaukseen. Silloin kun makasin siinä tutkimuspöydällä, niin se lääkäri kysyi että minkä nimisiä sisaruksia mulla on. Ensin ajattelin että se yrittää rauhotella mua, mutta tajusin heti että siinä kysymyksessä oli jotain hyvin outoa. Kysyinkin heti lääkäriltä, että onko mun sisko sitten myös ollut täällä tänään. En muista enää mitä se lääkäri vastasi, mutta mulle oli silloin päivän selvää että siskoni oli maannut samalla tutkimuspöydällä kuin minä.  Seuraavana päivänä sitten menin kotiin ja vaadin siskoani kertomaan oliko vieraillut myös Seinäjoen keskussairaalassa  edellisyönä. Lopulta sain kiristyksien avulla siskoni kertomaan totuuden ja hän oli saanut haavan päähän ja se todella oli tikattu hieman minua ennen. Lupasin siskolleni ettei vanhemmille kerrota hänen haaverista mitään, emme tosiaan muistanut siinä hetkessä miten pienellä paikkakunnalla asuimme.

 Seuraavana päivänä vietimme aikaa kylällä kavereiden kanssa ja näimme kun äitimme käveli silloisen koiramme kanssa iltapäivän lenkkiä. Äiti jäi juttelemaan yhden kyläläisen kanssa hetkeksi. Katselimme siskoni kanssa tilannetta mäen päällä hiljaa, emme kuitenkaan kuulleet mitä he keskustelivat. Ei mennyt kovin kauaa kun äidin katse kohdistui katsomaan mäen päälle missä seisoimme ja sitten lähti kävelemään meitä kohti huutaen, sitäkään en muista mitä äiti huusi mutta silloin tajusimme että sisko jäi kiinni.  Myöhemmin äiti kertoi, että oli ollut noloa kun kyläläinen oli kysynyt miten tytär voi ja äiti oli alkanut selittämään että ihan hyvin, viisi tikkiä polvessa mutta ei pahempaa, johon tämä kyläläinen oli sitten ihmeissään kommentoinut että eikös se vanhempi tyttö saanut haavan päähänsä. 

Me ei pystytä vieläkään puhumaan puhelimessa, me ei olla koskaan soiteltu pitkiä puheluita. Aina kun jompikumpi soittaa niin vastaus on että nyt on huono hetki.  Usein kun alan soittamaan siskolleni ja puhelu alkaa yhdistyä niin alan matkimaan puolisolleni  siskoni ärtyisää ääntä ” Nyt soitat pikkusen huonoon aikaan”. Me kuitenkin jutellaan sitten kun nähdään ja se on toiminut tosi hyvin.

Ainoa asia jossa olen ollut parempi kuin siskoni niin se on ollut laulaminen. Kyllä se siskokin sitä yritti tehdä mutta kauhealtahan se kuullosti. Tosin se Nightwish ei ollut ehkä se helpoin mistä kannatti aloittaa. Sain kuitenkin käsiini sellaisen C-kasetin johon siskoni oli laulanut nightwishiä ja silloin oli lähellä etten itse menettänyt henkeäni. 

Kaikesta ihanasta kamaluudestakin huolimatta me pidettiin yhdessä joskus kotibileitäkin, joissa poltettiin liesituulettimen alla tupakkaa, juotiin lasipulloista keskiolutta, ja vanhemmat olivat kotiin tultua niin vihaisia että sitä kestikin viikkoja saada heidät leppymään. 

Siskoni kanssa on maailman rasittavinta käydä kaupassa, hän tutkii ja katselee ja kiertelee liian pitkään. Siskoni ei voi sietää sitä että näkee jonkun koskettavan toisen ihmisen olkapäähän, eikä kestä sitä että joku koskee toisella kädellä omaan rintakehään. Silloin mun sisko huutaa " KÄSI POIS" hän on myös erittäin fiksoitunut Kyllikki Saaren murhaan ja jankuttanut siitä jo vuosia. Oikeasti jo lapsesta saakka Kyllikki Saari on ollut enemmän meidän perheessä läsnä mitä mediassa. 

On meillä ollut myös useita koskettavia hetkiä, kerran maattiin humalassa keskellä tietä ja katseltiin yläpuolellamme olevia revontulia, se oli upea hetki, mutta mukavinta on ehdottomasti ainainen hulluttelu sienimetsässä, karpalosuolla, lakkametsässä ja juoksulenkit oli sitten kesä tai talvi. En uskalla nukkua vieläkään meidän kesäpaikalla yksin ja siskoni on se, joka tulee mun kanssa sinne nukkumaan jos kukaan muu ei pääse. 

Onhan se aika käsittämätöntä että on sisko, jonka kanssa on niin läheinen että ei tarvi sanoa mitään ja silti hän tietää onko asiat hyvin vai ei. Meillä on yhdessä vapauttava ihmissuhde jossa kaikki sanotaan ääneen heti. Ilman sitä ihmissuhdetta olisin varmaan pitänyt sisälläni niin paljon asioita että pää olisi saattanut räjähtää, mutta kyllä se vaan aina silti yllättää miten hyvällä tavalla sekaisin se mun sisko on.  Sitä hulluutta osaa arvostaa niin paljon enemmän kun joutuu olla tylsien ja liian asiallisten ihmisten seurassa aina välillä pakostakin. Mulle ne merkitykselliset hetket tulee niistä hetkistä kun oot sellaisten ihmisten seurassa joiden persoona on niin hulvaton, että tunnet olevasi elossa. Sellainen ihminen on mun sisko.