Kuohuvaa viilipurkeista!

Ehdotin eilen puolisolleni, että mitä jos säästetään pahvilaatikot jotka olivat eteisen lattialla. Siinä ne pahvilaatikot lojuivat muistuttamassa siitä, että ollaan nykyään niin laiskoja ettei edes kaupassa käydä vaan tilataan ruokatilaukset kerran viikossa kotiin. Oikeastaan siinä säästää ruokakuluissa, koska kun menen kauppaan ostoksille, niin kyllä ahdistuneena yleensä poistun koska oon kerännyt niin paljon heräteostoksia kärryyn. Yleensä ne on ihan "järkeviä" ruokaostoksia, mutta silti on usein morkkis. Usein leikittelen kuitenkin asialla, että ostaisin kaikella rahalla jotain aivan turhaa mitä en tarvisi koskaan, esimerkiksi traktorin varaosia, rumia sisustustyynyjä tai väärän kokoisia kenkiä aivan koko rahalla. No taas lähti rönsyilemään koko juttu, mutta siis se pointti oli se että ehdotin siis niiden pahvilaatikoiden säilyttämistä jos niihin pitäisi joskus vaikka kerätä jotain tavaraa ullakolle vietäväksi. Puolisoni ei innostunut tästä ihme kyllä. Sanoi vaan takasin että mitä jos alkaisin vaan pesemään viilipurkkeja. 

Siinäpä se vanhuuden määritelmä itselle kyllä on. Viilipurkkien peseminen. Sinä päivänä kun pesen viilipurkin ja laitan sen kuivamaan olen varmasti iäkäs. Mutta kysymys kuuluu jos elän, joskus yli 80 vuotiaaksi, joka olisi kyllä jo pieni ihme, niin syökö meidän sukupolvi enää viiliä? Vai onko tapahtunut vanhuusiän sipsivallankumous ja vanhukset syövät sipsiä, juovat energiajuomia ja perjantaisin on lounaaksi sushia? Onko kaljavelli jäänyt historiaan ja piimällä maalataan vaan jouluisin lumiukkoja ikkunoihin? Nämä lähinnä nyt kiinnostaa itseäni että mitä minä syön vanhana?

Olen jo tehnyt hoitotahdon omakanta.fi sivustolle. Pitää ehkä lisätä siihen että mitä haluan syödä jos pystyn nielemään kiinteitä ruokia. Sipsiä ainakin, silläkin riskillä että tukehdun siihen ja jos näin käy niin olen myös tehnyt jo ruumiinluovutustestamentin Helsingin yliopistolle. Saavat sitten tutkailla mitä sipsit ja kaikki muutkin paheeni ovat päässeet tekemään keholle. Toivottavasti siihen on kuitenkin vielä kauan aikaa, mutta koskaan ei voi tietää.  Sitten taas varsinaiseen asiaan eli viilipurkkeihin. 

Olin  vuosia sitten opiskelun ohella kesätöissä kotisairaanhoidossa paikassa X. Jossa hoidin yhtä mummoa ja sen aikuista lasta, olkoon hänen nimensä vaikka Kalle. Ensimmäisen kerran kun menin sinne, niin molemmat oli humalassa ja tiskasin niiden likaisia astioita ilman astianpesuainetta. Ne astiat oli niin tahmaisia kun pelkkä vesi oli käytössä, siellä astiakaapissa oli paljon vedellä pestyjä viilipurkkeja, niitä siirtelin siistimpiin kasoihin niin että ikuistin jokaiseen viilipurkkiin sormenjälkeni.  Kalle teki itse kiljua ja sellainen hiiva tuoksui raskaana ja lämpimänä koko asunnossa. 

Mukavia ja kohteliaita olivat kyllä molemmat,  he istuivat keittiön pöydän ääressä takanani ja samalla juteltiin kaikesta mahdollisesta kun tiskasin. Muistan kun kysyin tältä mummolta kysymyksen, johon en saanutkaan vastausta ja käännyin katsomaan taakseni miksi mummo ei vastaa, vain Kalle istui yksin pöydän ääressä ja mummo olikin kadonnut. Lähdin etsimään mummoa ja löysin eteisen lattialta kaikki hänen vaatteensa mytyssä. Menin sitten ulos etsimään mummoa ja siellä hän juoksi taloa ympäri alasti humalassa. Sain mummon takaisin sisälle, istutin tuolille ja aloin pudistella jokaista mytyssä ollutta vaatekappaletta jotta saisin mummon päälle taas vaatetta. Jokaisen vaatekappaleen pudistamisen seurauksena ilmaan lehahti kuivutta ihoa, niin paljon että päässä alkoi soimaan White Christmas.  

Kalle oli kiitollinen, kun olin auttanut hänen äidilleen vaatteet takaisin päälle, ja oli kohteliaana hakenut keittiöstä pestyyn viilipurkkiin vettä jota tarjosi janojuomaksi. En kehdannut kieltäytyä vaan kiitin huomaavaisuudesta, otin viilipurkin käteen ja kävelin samalla keittiöön kaataen veden huomaamattomasti lavuaariin. Sitten kun kotityöt oli hoidettu ja avustettu erilaisissa toimenpiteissä, lähdin autolla pihasta ja näin keittiön ikkunasta kun Kalle ja hänen äitinsä vilkuttivat iloisina hyvästeiksi. Näimme taas pian uudelleen seuraavalla viikolla, jolloin mukanani oli astianpesuainetta ja perusvoidetta kuivaa ihoa varten. Nämä muistot tulevat vahvana mieleeni kun mietin kierrätettyjä viilipurkkeja.

Vielä ei ole viilipurkkien pesujen aika, mutta silloin kun se tulee niin sitten käytetään astianpesuainetta. Ja tietysti aivan ensimmäisenä pitää alkaa syömään sitä viiliä, koska sipsipussien tiskaaminen on tosi paljon vaikeampaa, ei toki aivan mahdotonta ja heti mieleeni tuleekin monta ideaa mitä kierrätetyistä sipsipusseista voisi saada aikaan. 

Jännä nyt sitten nähdä mitä sitä alkaa pesemään  ja säilömään joskus. Toisaalta voisiko viilipurkkien peseminen olla minulle muutakin kuin merkki vanhuudesta? Välittömästi tulikin mieleeni, että muutaman vuoden päästä voisin 40-v. juhlissani kippistää kuohuvaa viilipurkeista ja jos oikein kovasti tämän haluaa totetuvan, niin silloinhan se pitää tehdä!