Tuplapönttöjen rakastaja

 

Kävin tänään sairaalassa pienessä tutkimuksessa. Oli pitkästä aikaa mukava mennä entisen työpaikan lähettyville ja bussimatka toi mieleen paljon muistoja. Muun muassa sen kun laskin oksennuslänttejä bussipysäkillä, kun olin menossa lauantaina tai sunnuntaina aamuvuoroon. Nyt ei näkynyt yhtäkään sellaista länttiä siinä. Mua pyydettiin jopa kerran treffeille siinä bussipysäkillä, oli se niin upea hetki. Siinä seisoin väsyneenä menossa aamuvuoroon ja oksennusläntit koristivat erivärein aamusta kostunutta asfalttia. Mikä sen romanttisempaa olisikaan voinut olla, kun siihen kasvojen eteen ilmestyy 3 promillen humalassa hoiperteleva mies ja kysyy paukuille. Valitettavasti jouduin kieltäytymään ja kerroin että mua odottaa monta miestä seuraavassa paikassa vähän erilaisille paukuille. Nimittäin potilaat (nimet muutettu) Rane, Pena ja Mara tutisevina sairaalavuoteissa, niin kuin pikkulinnut suut auki odottamassa ruiskussa olevaa diapam-mixtuuraa. Aina se vaan hämmästytti, miten mahtava imukyky heillä oli, että jokainen milli diapamia on varmasti saatu suuhun. Aina kuului sellainen *plup*-ääni kun sen ruiskun veti pois suusta, kun se heidän imu oli niin kova.

Sain kuitenkin tänäänkin bussissa viereeni humalaisen miehen, joka tarvitsi liikkumisen avuksi kyynärsauvoja. Mies istui tuskaisena vieressäni ja kiroili kivusta. Istuin siinä ikkunan puolella ja yritin saada raikasta ilmaa hengitettyä kääntämällä päätä voimakkaasti ikkunan suuntaan. Sen verran oli kovat hajut tällä herralla. Jossain vaiheessa katseemme kuitenkin kohtasivat, ja mies sanoi minulle että arvaa miten saatanallista tämä on, johon vastasin että ikävä kuulla. Siinä oli meidän keskustelu, ja hieman nolotti pyytää sitä miestä nousemaan että pääsen oikealla pysäkillä pois. Hän kuitenkin kohteliaasti kivuista huolimatta pääsi ylös ja antoi minulle tilaa siirtyä hengittämään raitista ulkoilmaa. 

Pääsin sitten lopulta sinne sairaalalle ja siellä käytävällä pyllistelin, kun kaivoin läppäriä repusta. Ajattelin nimittäin odotellessa tehdä vähän töitä. Siinä kun olin aikani pyllistellyt ja olin nousemassa huomasin, että mun ystävä joka oli siellä lääkärinä, oli kävellyt mun ohi ja oli menossa työhuoneeseensa.  Johon tietysti reagoin huutamalla hänen etunimensä ja tietysti ihmettelin kovaan ääneen miten ei voinut tunnistaa mun takapuolta. Ollaan tunnettu jo niin monta vuotta, että tiesin hänen reaktionsa ja päädyttiin nauraen halaamaan, vaihdettiin kuulumiset ja sovittiin ensi viikolle treffit.  Voi kun tuo mun ystävä olisi ollut se lääkäri, joka kerran vanhassa työpaikassani avasi vessan oven jonka olin unohtanut laittaa lukkoon. Mutta ei se ei ollut sellainen hauska tyyppi vaan tietenkin sairaalaan huumorintajuttomin lääkäri. Kiusallista oli. Ovi pamahti yhtä nopeaa kiinni, kun oli auennut ja silloin katsoin niitä sairaalan vessan kaakeleita seinässä ja sanoin ääneen että voiny perkele. Olisi vaan ollut niin ihanaa, että se olis ollut joku hauska tyyppi, jonka kanssa oltaisiin voitu heittää läppää siitä seuraavat kolme viikkoa.  Mä muuten rakastan sellaisia vessoja, joissa on tuplapöntöt. Ensimmäisen kerran törmäsin sellaiseen vessaan Kööpenhaminassa ja iloittiin ystäväni kanssa kovin siitä, että saatiin istua illan aikana vierekkäin pöntöllä. Tuo blogin kuva on siitä hetkestä kun kohtasin tuplapöntöt elämäni ensimmäisen kerran. 

Kuulun myös siihen joukkoon ihmisistä, jotka haluaa pitää vessan oven auki, jos on paljon juteltavaa  samaan aikaan. Varmaan siis aika rasittava ihmistyyppi joidenkin mielestä. Se on ihan ymmärrettävää meidän vessakulttuurissa.  Mun puolisokin monesti kävelee vessan ohi ja työntää oven samalla kiinni jos on jäänyt auki. Nyt vaan pikkuhiljaa se tapa on jäämässä pois, harmi homma. Nimittäin lapsen kaverit, joita en halua järkyttää. Enkä tietysti omaakaan perhettä haluaisi traumatisoida, mutta pelkää että se on jo liian myöhäistä. Korjausliike tässä on kuitenkin tapahtumassa ja vessan ovi pysyy usein kiinni.  

Käytiin perheen kanssa muuten eilen silakkamarkkinoilla. Oli ihan hauskaa, siellä myytiin yllätys yllätys silakkaa ja jotain muitakin kalajuttuja ja kaikkea muutakin hillosta ruisleipään. Me syötiin siltikin muikkuja, eikä silakkaa. Ostin sieltä myöskin riisipiirakoita, enkä yhtään kalaa.  

Tänä aamuna sitten laitoin niitä riisipiirakoita aamupalaksi ja syötiin koko perhe aamiainen yhdessä. Jossain välissä sitten pyysin lapseni syömään ripsipiirakat loppuun. Puolisoni istui vaiti minua vastapäätä ja pyöritteli päätään. Toistin uudelleen hämmentyneenä ripsipiirakka, jolloin puolisoani alkoi hymyilyttää ja pään pyörittely jatkui, ihmettelin tätä reaktiota enemmän. Lapseni kysyi miksi isiä naurattaa ja sanoin etten tiedä. Kysyin sitten puolisoltani, että eikös nämä ole ripsipiirakoita, joihin sain vastauksen ”lopeta”. Kysyin seuraavaksi, että vai olikos ripsipiirakka se joku bändi silloin aikanaan, johon puolisoni vastasi " kyllä" kunnes  hetken mietittyäni totesin ääneen että ai niin, eihän näitä sanota ripsipiirakoiksi ollenkaan, vaan riisipiirakoiksi. Sitten vasta muistin mitä ripsipiirakka tarkoittaa. Lapseni kysyi myös mitä se tarkoittaa ja vastasin että naisen genitaaleja. En aivan oikeasti muistanut sitä sillä hetkellä. Samalla mietin, että olen elämäni aikana ostanut riisipiirakoita torimyyjiltä kaksi kertaa. Ne kaksi kertaa on ollut viikon sisällä, eilen silakkamarkkinoilla ja viime lauantaina Seinäjoella. Toivon että olen pyytänyt pussillisen riisipiirakoita, mutta en ole siitä enää varma. Oli kyllä hämmentävä niin hämmentävä hetki. 

Tänään sairaalalta kotiin tullessani laitoin puolisolleni viestin jossa luki vain  "Ripsipiirakka"

Sain vastaukseksi " Eikä edes ite tajua"

Nää on mun mielestä sellaisia pitkän parisuhteen parhaita hetkiä, kun tajuaa että jostain jutusta kuulee seuraavat vuodet säännöllisesti. Tämä tulee jäämään varmasti sellaiseksi.