Maalämmön henkäys pohjanmaalta Helsinkiin

 

Viime viikolla irtisanouduin vakituisesta työsuhteestani. Kylläpä se olikin niin vapauttavaa, että  hymyilytti vielä seuraavallakin viikolla. Niin höyhenen kevyt olo oli kävellä kotiin, että melkeen voisin alkaa irtisanoutumaan useamminkin. Entinen esihenkilökin oli iloinen puolestani, melkeinpä niin iloinen, että epäilyksen siemenen olisi voinut kylvää aivoihin kasvattamaan mielikuvaa kuohuviinipullojen avauksesta ja armottomasta juhlimisesta, sen jälkeen kun olen entisen työpaikkani ovet saanut suljettua.

 Ei vaan, jos en nyt aivan vitsiksi heitä koko asiaa, niin kaiken sen keveyden keskellä oli myös hieman haikea olo, vaikka kyllä mun silti täytyy rehellisesti myöntää, että tuuletin yhtenä aamuna keittiössä yksin ja mun tuuletuksen äänet oli kuulunut puolisoni korviin ja hän tuli kysymään että tuuletanko keittiössä yksin.  Totta hemmetissä piti tuulettaa, sitä ettei mun tarvitse enää tehdä joitain työtehtäviä mistä en pidä, vaikka monesta asiasta pidinkin. Kaikesta vaan ei voi eikä tarvi tykätä, tai varmaan joku voi tykätä aivan kaikesta ja sellainen tyyppi töissä kannattaa kyllä pitää keinolla millä hyvänsä. 

 Potilastyöstä minä kyllä tykkään ja niitä kohtaamisia tulen kyllä ikävöimään, mutta en kaikkia, en sellaisia kohtaamisia, joissa mulle puhuttiin ala-arvoisesti, vähättelevästi tai haistateltiin, vaan koska olen tavalla tai toisella yrittänyt auttaa. Aamuisen tuuletukseni jälkeen puolisoni kysyi, että noinko iloinen olet ja aloin nauramaan niin paljon, että kyyneleet valui silmistä, ja kerroin nauraen miten hyvältä tuntuu ja annoin esimerkkejä millaisia lausahduksia olen saanut kuulla pahimmillaan entisessä työssäni.  Onneksi tämä tapahtui kotona, eikä esimerkiksi työterveyslääkärin vastaanotolla. No oli se työ mikä tahansa niin haasteellisetkin asiat jatkaa tapahtumistaan, mutta ympäristö ja näkökulmat vaihtuu. Se piristää, sitten taas jaksaa paremmin ottaa ne haastavat tilanteet vastaan. En siis odota, että tästä eteenpäin elämä työrintamalla antaisi pelkkää parasta antia ikuisesti. Realiteetit on hyvä pitää matkassa mukana.  

Sitten sain tällä viikolla flunssan, siinä se viime viikon keveys vaihtui hetkessä tukkoiseksi ja raskaaksi. Nyt ollaan jo voitonpuolella, mutta harmittaa että mulla jäi entisen työpaikan pikkujoulut väliin, jotka olisivat olleet oiva tilaisuus vielä polttaa sillat takanani. Melkeen voisin kuvitella itseni muutaman punaviinilasillisen jälkeen aloittavani lauseen ” Nyt kun en oo enää töissä teidän kanssa niin haluan sanoa muutaman asian…” Enkä varmasti olisi lopettanut vaikka olisin lukenut hyvien työkavereideni silmien ja ilmeiden huutavan sanaa lopeta. Ei vaan en oikeasti olisi tehnyt niin, ei ole mitään mitä en olisi jo sanonut. No nyt kun en päässyt pikkujouluihin, sain kuitenkin mukavan puhelun puolisoltani tänään iltapäivällä ja hän kysyi haluanko kaupasta herkkuja. Minä vastasin että haluan viiniä ja suklaata. Niinpä avasin juuri viinipullon ja ajattelin juoda kaksi lasia punaviiniä. Kolmas lasillinen jo aamulla muistuttaa keski-ikäistä huonoista yöunista, joten näillä mennään. Viimeksi kun join viiniä samalla kun kirjoitin blogia niin puhalsin sen banaanikärpäsen tietokoneen näyttöön mun viinihuuruisella puhalluksella. Nyt ei ole enää banaanikärpäsiä, ollaan marraskuun lopussa. Mutta se on ollu mun yksi mieleenpainuvista kirjoitushetkistä. 

Tänään olen tehnyt pienen kävelylenkin ja järkytyin millainen pihinä mun keuhkoista kuului ylämäkeä kävellessä. Se pihinä ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna mun kaverin pihinään joka toissakesänä poltti niin paljon tupakkaa illan aikana meidän juhlissa, että seuraavana aamuna luuli autoa ajaessaan, että sen auton tuuletusräppänä on rikki ja alkoi hakkaamaan sitä. Sitten se kuitenkin tajusi että se vinkuminen kuuluu sen keuhkoista, eikä suinkaan autosta. Ai että se oli sen kesän yksi hauskimmista jutuista. Vieläkin naurattaa se. 

Tänään siinä kävelylenkillä juttelin samalla stressinpurkauspuhelua mun työkaverin kanssa, se on näköjään muodostunut meille joka perjantaiseksi. Se puhelu vaan katkesi kesken ja loppumatkan pelkäsin, että mun kollega on ajanut pöpelikköön autollaan. Pääsin kuitenkin kotiin itse hengissä kun mun puhelin jo kohta soi ja mun työkaveri soitti ja kertoi luulleensa että oon saanut sairaskohtauksen lenkillä ja minä puolestaan kerroin että olin miettinyt että hän oli ajanut kolarin. 

Marraskuu lähenee loppuaan, en usko että tässä kuussa enää ehdin kirjoittaa blogia. Mutta on kyllä pakko todeta, että tänä vuonna marraskuu ei saanutkaan minua polvilleen. Anelin marraskuun alussa että marraskuu antaisi minulle armoa, ja sitä se antoi. Tuli myös paljon hyviä uutisia lähipiiristä, meidän isän ja äidin maalämpökin on vihdoin kunnossa. Siitä maalämmöstä ollaan puhuttu niin paljon ja montakohan kertaa se on hajonnut. En pysy laskuissa..No nyt se kuitenkin taas toimii ja siitä me kaikki ollaan tosi iloisia. Olen iloinen myös siitä, että saan jatkaa siinä työssä jota todella haluan tehdä. Olen iloinen siitä, että viereisen talon energiasyöppö nainen ei saanut imettyä mun energioita eilen, päinvastoin. En tiedä mitä siinä kohtaamisessa tapahtui, mutta kun viimein tein lähdön eleitä 15 min keskustelun jälkeen tämä naapurin nainen totesi minulle iloisena ” kiitos kun pysähdyit juttelemaan ja kuuntelit” 

Se oli kyllä merkityksellinen hetki.  Samaan aikaan omatunto muistutti niistä lukuisia kertoja kun minä tai puolisoni tulemme koiran kanssa iltalenkiltä ja tunnistamme heti toistemme ilmeistä keneen sitä ollaan törmätty.

Pimeinä vuoden aikoina sitä valoa saattaa etsiä ihmisistä kun ei sitä muuten mistään saa, mutta ehkä hän aisti sen että olen niin iloinen meidän vanhempien toimivasta maalämmöstä, että sitä lämpöä riittää pohjanmaalta Helsinkiin asti!

Nyt kun ei punaviinihöyryillä voi tainnuttaa banaanikärpäsiä, niin puhallan teille jokaiselle punaviinihenkäyksen jonka sisällä on annos lämpöä, muutama hassu promille ja ehkä jokin flunssavirus <3