Narkomaanin halaus

Perjantain kunniaksi taas kirjoitan, tällä kertaa ilman viinilasillista. Meinasin kyllä kipaista alkon kautta, mutta olisin joutunut kävellä ruuhkaisessa keskustassa ja olin haistellu aivan tarpeeksi ihmisiä jo heti aamulla. Mahdollisimman suora ja nopea reitti kotiin voitti viininhimon. Keitin kuitenkin kupin kahvia. On muuten outoa, kun juo nykyään kahvia 2-3 kuppia päivässä, en ees kehtaa sanoa montako meni aikaisemmin. Mutta kyllä sen pumpussa huomaa, kammiolisälyönnit on vähentynyt merkittävästi. Tai ei niitä oikeastaan enää ole. Sekin muuten voi olla se syy miksi ei enää närästä! Että, ei se nyt aivan hölynpölyä ole kun suositellaan kahvin vähentämistä jos oikein muljahtelee. Pitää nyt siihenkin vaan uskoa sitten.

Aamulla tosiaan oli jos jonkin hajuista ihmistä taas. Oli mielenkiintoista seurata metrossa kun istuin sellaisen krapulaisen miehen viereen. Siinä tuoksu niin vanha että tuore alkoholi, tuttu haju johon törmäsin entisessä työpaikassani etenkin lauantain tai sunnuntain aamuvuorossa. Yhdessä huoneessa pötkötteli samalta tuoksuvia ihmispoloisia. Välillä kyllä oli sympatiat potilaiden puolella, melkein pystyin itse kokemaan sen tuskan, kun joku herää päivystyksestä pikkujoulu illan päätteeksi. Glitterpaitaiset perheen äidit, sukkahousujensa kanssa makaa sairaalasängyssä sunnuntai aamuna ja kauniisti lakkattua kynttä peittää saturaatiomittari. Se hetki, kun sieltä sitten rouvat heräilee oli aina pysäyttävä. Ripsivärit valuneena pitkin poskia, usein kuului varovainen ääni ” Missä mä oon?” Ja miehillä ihan sama homma. Kerran yksi pikkujouluissa ollut mies tuotiin ambulanssilla kun oli telonut päätään ihan kunnolla. Oli jotenkin, niin suomalainen näky kun paareilla makasi huutava humalainen, jolla oli joulupaita päällä, jossa oli poron kuva ja se valo vilkkui kaikissa eriväreissä. Moni voikin ajatella miten kivalta semmoinen paita näyttää pimeässä yökerhossa, mutta ei se sitten sairaalan valoissa aamupäivällä enää näytä. Mutta olen jo monta kertaa todennut, että aika kultaa muistot. En minäkään varmaan aina sisarkuulantyöntäjävalkoisena ollut kaikkia avosylin vastaanottamassa, mutta useammin hymyssä suin kuin tonninsetelimies-ilmeellä. Kerran olin varmasti tonninseteli-ilmeellä kun olin istunut vastaanottotiskillä koko yön, ja aamuyöllä eteeni istui potilas joka kertoi miten yöllä vessanpöntöllä istuessaan oli huomannut että hänen peräsuolensa oli tippunut pönttöön. Kysyin vilpittömän hämmentyneenä miten tämä voi olla mahdollista, johon potilas vastasi että kaikki peräsuolet on kiinni metallisilla klipseillä. Väsymykseni vastasi varmasti  kymmenen promillen humalatilaa, koska mua ei huvitanut tämä tilanne yhtään vaan meinasin googlata peräsuolen kiinnitysklipsit. En nyt jaksa muistaa olisinko herättänyt päivystävän lääkärin kysyäkseni voiko tämä olla mahdollista, toivon etten tehnyt sitä. Rehellisesti sanottuna en muista. Mieli suojaa tässäkin.

Tänään aamulla oli vaan jotenkin huvittavaa seurata sitä naista joka istui mua vastapäätä, huomasin sen nenänsieraimista, että hän yritti selvittää kumpi meistä on se viinalta haiseva matkustaja. Oli nimittäin tosi asiallisesti ja siististi pukeutunut se haisumies nimittäin, päällepäin oli varmasti vaikea päätellä kumpi se meistä on. Paremmin se mies oli pukeutunut kun minä. Huvittavinta siinä oli se että olin juuri lukenut Hesarista jutun voiko krapulan takia antaa potkuja ja sitä sitten mietin siinä samalla. Sitten se mies jäi metrosta pois mua ennen ja vastapäätä olevan naisen nenänsieraimet saivat ratkaistua arvoituksen. Otti oikeen viimeiset hajut sieraimet lepattaen ja katsoi vielä miehen perään. Se nyt oli viimeistään se selvä merkki minullekin. Toivoin sitten loppumatkalla, ettei se mies saisi potkuja vaan ehkä ryhdistäytyi kun näki ne vastapäätä istuvan naisen mustaa ammottavat sieraimet ja päättikin ettei juo enää koskaan.

Näin myös tänään metrossa myös yhden lääkärin, jonka kanssa työskentelin muinoin.  Hän oli erikoislääkäri ja kyllä aivan viimeisen päälle erikoinen oli muutenkin. En tervehtinyt häntä. Kerran mulle tuli nimittäin potilas, jonka käsi oli murtunut kun oli auttanut humalaista miestä nousemaan ylös, ja siinä samalla kaatunut itse ja oli käsi murtunut. Muistan aina kun se erikoinen lääkäri tuli tutkimaan sitä potilasta, ja alkoi huutamaan tälle että suomalaiset on niin typeriä kun auttaa humalaisia että käden murtuminen on siinä tapauksessa aivan oikein. Se oli kyllä sellainen hetki, etten meinannut kehdata katsoa tätä potilasta silmiin, mutta katsoin kuitenkin ja jos osasin lukea sen potilaan katsetta niin ne silmät kyllä pyysi apua. En tiedä miten diplomaattisesti sain muotoiltua suustani jotain sellaista, että se lääkäri ymmärsi sitten lähteä lopulta pois. Toinen ikävä tapaus tämän saman erikoisen lääkärin kanssa oli se kun mun yksi potilas nousi sängylle seisomaan ja yritti heittäytyä pää edellä lattialle. Erikoinen lääkäri katseli tilannetta vierellä rauhallisena ja kun pyysin apua hän lähti pois. Onneksi paikalle tuli kuitenkin normaali erikoislääkäri ja sairaanhoitaja kollegoita ja saatiin potilas turvallisesti takaisin sänkyyn. Nyt on varmaan ihan tarpeeksi selitelty miksi jätin tervehtimättä. Yllättäen hän ei ollut meillä kovin pitkään töissä. Mulkero mikä mulkero.

Aina ei ole ikävä vanhaa työtäni, vanhoja työkavereita useammin, mutta välillä kuitenkin kaipaan ihan vaan hampaattoman narkomaanin hymyä. Olen kerran sellaisen saanut. En muista mihin tämä narkomaani nainen oli päivystyksestä siirtymässä mutta ensihoitajat tulivat häntä noutamaan. Meillä oli ollut tämän naisen kanssa aikamoinen vuoro takana. Sai paimentaa ja ohjata jatkuvasti, enemmän kuin omaa lastani kotona. Lopulta se lähdön hetki sitten tuli, ja nainen nousi sängystä ja keräsi kaikki useat nyssykät ja pussukat sängyn alta mukaan. Sitten kun hän nousi niiden nyssyköiden kanssa lattialta hän katsoi minua, ja hymyili mairean hymyn hampaattomalla suullaan. Se oli jollain tapaa niin hellyyttävä hetki, että aivan varmasti hymyilin takaisin ja siitä innoissaan hän halasi minua tiukasti. Ensihoitajat olivat ihmeissään ja katsoivat mua sen jälkeen silmiä pyöritellen. Aivan kuin se olisi ollut maailman vastenmielisin teko sairaanhoitajalta, kun en ollutkaan kovis ja toivottanut vaan tympeästi onnea matkaan. Se onkin jännä juttu, miten jotkut ihmiset voikaan ajatella olevansa jollain tapaa korkeammassa arvossa kuin toinen. Auttamattoman väärässä he vaan ovat, ihmisarvo on meillä kaikilla nimittäin aivan sama. Joillekin se tieto voi vaan tulla aivan uutena. Mutta siirrytään nyt työelämän muistoista pois, että niitä jää vielä tulevillekin kirjoituksille muisteltaviksi.

Oon muuten huomannut tässä uudessa työssäni, että jos oppilaat alkavat olla levottomia, niin saan heidät hiljaiseksi vaan kertomalla jonkun kertomuksen työelämästä. Nyt ne haluaa niitä joka kerta. Viimeksi jouduin kyllä sanomaan, että jos kerron joka kerta niin sitten ne voi loppua kesken, mutta toisaalta ei ne välttis kyllä ihan heti lopu. Täytyy vaan kirjoittaa tuntisuunnitelmiin valmiiksi minkä kertomuksen sitä sitten kertoo milläkin tunnilla, että pystyy säännöstelemään. Mutta on ne oppilaat kyllä sympaattisia ja rehellisiä, sieltä saa kyllä palautteen aivan heti. Ei tarvi jäädä yhtää miettimään menikö tunti hyvin vai ei. Ne kertoo sen kyllä.

Olis ehkä sittenkin pitänyt hakea se viinipullo, olis tullu hauskempi kirjoitus. Ehkä seuraavaan blogikirjoituksessani kerron mun laulajan urastani, se se on hauskempi juttu. Odotan vaan, että äiti lähettää mulle yhden kuvan, jota kaipaan siihen kirjoitukseen niin sitten täräytän jotain sairasta taas.

Ihanaa viikonloppua ja halailkaa hampaallisia ja hampaattomia <3