Kaikella on hetkensä

 Varoitus, jos et ole pieruhuumorin heimolainen, niin jätä juttu lukematta <3

Olin tänään kiitollinen puolisolleni, joka otti tänään tietoisen riskin keskeyttäessään mun koulutehtävän kirjoittamisen.  Olin niin keskittynyt tehtävään ja yritin lukea kirjaa ja etsiä polttavasti oikeaa lähdemateriaalia pohdintojeni perustaksi, ja ehkä muutaman kerran henkäissyt hieman syvään tahallisen äänekkäästi merkkinä siitä, että aivoni ovat täynnä.

Olen istunut koko päivän koneella, ensin työhommat ja sitten kouluhommat. En ollut päivän aikana hymyillyt varmaan kertaakaan, enkä uskonut että puolisoni keskeytys aiheuttaisi minussa hymyä sillä hetkellä.

Mutta arvatkaa mitä siinä kävi? Minä hymyilin ja sitten minä nauroin. Miten hyvää se tekikään! Näin elämässä taas hieman iloa.  Kuulin siis jutun puolisoni korisharrasteporukan yhdestä miehestä, joka oli vahingossa pieraissut. Tämä oli se juttu.  Kiitin puolisoani ja kerroin että pierusta kertova keskeytys oli juuri se mitä olin oikeasti kaivannut. Sen jälkeen jaksoin vielä kaksi tuntia kirjoittaa koulutehtävää, sain selkeästi uutta virtaa elimistöön muutamalla naurun hörähdyksellä.

Harmi vaan, kun työ on sellainen ettei voi naurulla tankata ihan milloin vain, ei olisi sopivaa. Mutta saattaisi auttaa jaksamaan töissä paremmin, onneksi tätä varten on kollegat ja tietysti ne hetket jolloin potilaankin kanssa voi vitsailla, jos tilanne joskus niin sallii. Siinä tilanteen lukemisessa pitää vaan olla tarkkana kuin porkkana ettei tule ylilyöntejä! 

Mietinkin joskus, miten jaksoinkaan niin monta vuotta olla eräässäkin sairaalapäivystyksessä töissä, mutta aina kun pohdin sitä, niin mietin yhtä muistikuvaa johon voi kiteyttää monta jaksamiseen liittyvää asiaa. Nimittäin huumori, huumori ja vielä outo huumori!

Nimittäin se muistikuva, jonka muistan aina ensimmäisenä, liittyy kakkakikkareeseen, kaikessa kauneudessaan.

 Oli siis kesäinen iltapäivä. Sairaalassa oli kuuma koska ilmastointi toimi kehnosti. Olin käärinyt työhousujen lahjetta ylös naurettavana viilennyskeinona ja toimitin ummetuspotilaan kovaa vatsaa. Toimittaminen toi lopulta tulosta ja kuivat papanat pääsivät samaan kuumaan huoneilmaan missä minäkin olin. Niitä papanoita oli paljon, niin paljon että siivoaminen vei hieman tavallista enemmän aikaa. Potilas saatiin hoidettua, pääsi kotiutumaan hyvävointisena ja kiitollisena. Minäkin pääsin auringon laskiessa suunnistamaan kohti pukuhuonetta. Pukuhuoneessa riisuin housujani, kun kas! Käärittyjen lahkeitteni sisältä tipahti lattialle pieni papana.  Tiesin heti mistä oli kyse, enkä ollut lainkaan huolissani, että oma olisi ollut.  Olin huvittunut sen nähdessäni, lähetin siitä oitis kuvaviestin meidän osastonlääkärillemme, että kato mikä tippu lahkeesta! Hän vastasi minulle nopeasti ja oli itsekin kovin ilahtunut. Tämä muistikuva on se miksi jaksoin.

 

Jääköön kuitenkin kuva julkaisematta tälläkin kertaa. Minullakin on kuitenkin kaikesta huolimatta jonkin verran siveellisyyttä, moraalia ja vahva ammatti-identiteetti.