Kaikella on hetkensä
Varoitus, jos et ole pieruhuumorin heimolainen, niin jätä juttu lukematta <3
Olin tänään kiitollinen puolisolleni, joka otti tänään
tietoisen riskin keskeyttäessään mun koulutehtävän kirjoittamisen. Olin niin keskittynyt tehtävään ja yritin
lukea kirjaa ja etsiä polttavasti oikeaa lähdemateriaalia pohdintojeni
perustaksi, ja ehkä muutaman kerran henkäissyt hieman syvään tahallisen äänekkäästi
merkkinä siitä, että aivoni ovat täynnä.
Olen istunut koko päivän koneella, ensin työhommat ja sitten
kouluhommat. En ollut päivän aikana hymyillyt varmaan kertaakaan, enkä uskonut
että puolisoni keskeytys aiheuttaisi minussa hymyä sillä hetkellä.
Mutta arvatkaa mitä siinä kävi? Minä hymyilin ja sitten minä
nauroin. Miten hyvää se tekikään! Näin elämässä taas hieman iloa. Kuulin siis jutun puolisoni korisharrasteporukan
yhdestä miehestä, joka oli vahingossa pieraissut. Tämä oli se juttu. Kiitin puolisoani ja kerroin että pierusta
kertova keskeytys oli juuri se mitä olin oikeasti kaivannut. Sen jälkeen jaksoin
vielä kaksi tuntia kirjoittaa koulutehtävää, sain selkeästi uutta virtaa
elimistöön muutamalla naurun hörähdyksellä.
Harmi vaan, kun työ on sellainen ettei voi naurulla tankata
ihan milloin vain, ei olisi sopivaa. Mutta saattaisi auttaa jaksamaan töissä
paremmin, onneksi tätä varten on kollegat ja tietysti ne hetket jolloin potilaankin kanssa voi vitsailla, jos tilanne joskus niin sallii. Siinä tilanteen lukemisessa pitää vaan olla tarkkana kuin porkkana ettei tule ylilyöntejä!
Mietinkin joskus, miten jaksoinkaan niin monta vuotta olla
eräässäkin sairaalapäivystyksessä töissä, mutta aina kun pohdin sitä, niin
mietin yhtä muistikuvaa johon voi kiteyttää monta jaksamiseen liittyvää asiaa.
Nimittäin huumori, huumori ja vielä outo huumori!
Nimittäin se muistikuva, jonka muistan aina ensimmäisenä,
liittyy kakkakikkareeseen, kaikessa kauneudessaan.
Oli siis kesäinen
iltapäivä. Sairaalassa oli kuuma koska ilmastointi toimi kehnosti. Olin
käärinyt työhousujen lahjetta ylös naurettavana viilennyskeinona ja toimitin
ummetuspotilaan kovaa vatsaa. Toimittaminen toi lopulta tulosta ja kuivat
papanat pääsivät samaan kuumaan huoneilmaan missä minäkin olin. Niitä papanoita
oli paljon, niin paljon että siivoaminen vei hieman tavallista enemmän aikaa. Potilas
saatiin hoidettua, pääsi kotiutumaan hyvävointisena ja kiitollisena. Minäkin
pääsin auringon laskiessa suunnistamaan kohti pukuhuonetta. Pukuhuoneessa riisuin
housujani, kun kas! Käärittyjen lahkeitteni sisältä tipahti lattialle pieni
papana. Tiesin heti mistä oli kyse, enkä
ollut lainkaan huolissani, että oma olisi ollut. Olin huvittunut sen nähdessäni, lähetin siitä
oitis kuvaviestin meidän osastonlääkärillemme, että kato mikä tippu lahkeesta!
Hän vastasi minulle nopeasti ja oli itsekin kovin ilahtunut. Tämä muistikuva on
se miksi jaksoin.
Jääköön kuitenkin kuva julkaisematta tälläkin kertaa. Minullakin on kuitenkin kaikesta huolimatta jonkin verran siveellisyyttä, moraalia ja vahva ammatti-identiteetti.
Kommentit
Lähetä kommentti